Noottikriisi 1961:

Neuvostoliitto haki
tukikohtaa Suomesta

Suurvaltojen ydinasekilpailu kiihtyi 1960-luvulla, ja Neuvostoliitto tarvitsi rajojensa ulkopuolelta tutka- ja ohjusasemia. Vuoden 1961 nootti tähtäsi tukikohdan perustamiseen Suomen alueelle.

Teksti Alpo Rusi

Intian ja Pakistanin ydinasekokeet muistuttavat 1960-luvun alkuajoista, jolloin ydinase oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton valtakamppailun väline. Ydinasetta kehitettiin vimmalla, sen sotilaallista käyttöä mietittiin ja sillä harjoitettiin poliittista kiristystä. Käännekohta tapahtui syksyllä 1962, jolloin maailma oli ydinsodan partaalla "Kuuban kriisissä". Neuvostoliitto perääntyi, ja suurvallat alkoivat rakentaa ydinasetasapainoa.

Suomi pyrki pysymään sivussa suurvaltapolitiikasta, julistautui puolueettomaksi, mutta joutui vedetyksi suurvaltojen ydinkilpailuun syksyllä 1961, kun Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin. Sotilaspolitiikan analyysin selkeyttäminen muuttaa kuvaa noottikriisistä. Se oli suurvallan sotilasstrategisen ulkorajan testausta eikä Suomen sisäpolitiikan ohjausyritys.

Noottikriisiä on selitetty Nkp:n arkistovetoisesti niin, että kyse oli sisäpoliittisesta operaatiosta
Urho Kekkosen
uudelleenvalitsemiseksi. Kriisillä on ollut myös yya-vetoinen selitys: nootti annettiin, koska Länsi-Saksan uhka laukaisi yya-sopimuksen konsultaatioartiklan. Neuvottelut käytiin siitä, oliko uhka (sodan vaara) todellinen, vai voitiinko konsultaatioista luopua.

Suurvaltojen ydinneuvottelujen mentyä jäihin Berliinin kriisin vuoksi Neuvostoliitto aloitti elokuun lopussa 1961 kahden kuukauden ydinkoesarjan, johon kuului 50 räjäytystä. Demonstratiivinen koesarja huipentui suurimpaan eli 50 megatonnin räjäytykseen Novaja Zemljalla 30. lokakuuta eli noottipäivänä. Neuvostojohtaja
Nikita Hrus‹ts‹ov
korosti, että nootti oli sotilaspiirien hanke. Konsultaatioista luovuttiin 24.11.1961 Novosibirskissä käydyissä neuvotteluissa. Lopputulos oli voitto Kekkoselle, koska konsultaatioaloitteen katsottiin siirtyneen Suomelle. Neuvottelujen lopputulosta on pidetty merkkinä siitä, että asiat oli sovittu jo etukäteen. Tätä näkemystä eivät neuvottelumuistiot ja muut asiakirjat kuitenkaan tue.

Sotilaallinen
sisältö yllätti

Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat vuonna 1961 ainakin näennäisesti hyvät, vaikka suhteet olivat olleet jännitteiset jo vuoden 1958 alusta lähtien. Kekkonen oli alkanut työntää Suomea länteen. Tämä ja oikeuskansleri
Olavi Hongan
presidenttiehdokkuus loivat jännitystä suomalais-neuvostoliittolaisiin suhteisiin. Sotilaiden hermostuminen synnytti Nkp:ssä painetta nootin kaltaiseen painostuskeinoon.

Neuvostoliitossa vaikutti vuonna 1961 vielä voimakkaasti toisen maailmansodan psykologinen asetelma: Saksan vahvistuminen ja sotilaallisen liikkuma-alan kasvu tulkittiin revansismiksi. Tätä huolta ei kokonaan poistanut Berliinin kriisin vähittäinen laukeaminen syksyn 1961 aikana: sotilaspiirit itse asiassa vaativat painopisteen siirtämistä Berliinin ympärille kasautuneesta konfrontaatiosta laajempiin sotilasstrategisiin edistysaskeliin. Tähän peliin Suomi vedettiin, vaikka kilpenä käytettiin Länsi-Saksan muodostamaa "sodan uhkaa".

Nootti ei tullut yllätyksenä, mutta sen sotilaallinen sisältö nähtävästi yllätti. Puolustusvoimien johdossa ei luotettu ulkoministeri
Ahti Karjalaiseen,
vaan pelättiin hänen taipuvan Kremlissä hyväksymään "aseettoman puolueettomuuden" linjan. Puolustusvoimien komentaja
Sakari Simelius
oli varma, että nootin kärki kohdistui Natoon. Hän katsoi, että suurvallan arvovalta edellytti, että Suomi tekee joitain myönnytyksiä. Suomen neuvottelustrategiana oli estää konsultaatioihin ryhtyminen sinänsä: kiistää "sodan uhka".

Jälkikäteen arvioituna sekä Karjalainen että Simelius olivat sekä oikeassa että väärässä. Karjalainen aliarvioi sotilaallista tekijää kriisin sisältönä, mutta valitsi oikean neuvottelustrategian. Simelius oli oikeassa siinä, että nootin taustalla oli todellista sotilaallista pyrkimystä. Kyse ei ollut, kuten hän oletti, "sodan uhkasta", vaan ydinkilvasta, siinä Suomelle osoitetusta sivuroolista.

Suomi oli
"erikoistapaus"

Tilaus- ja uhkateorioista riippumatta nootilla oli myös erityinen, ydinaseisiin liittyvä tausta ja sotilaspoliittinen tavoite. Tätä ei syksyllä 1961 täysin tiedostettu. Poliittisen johdon ajatukset pyörivät
Kimmo Rentolan
osoittaman aineiston perusteella Suomen kommunistien välittämissä tiedoissa, joiden mukaan Nkp:ssä oltiin huolestuneita Suomen sisäpoliittisesta kehityksestä. Kekkonen osasi odottaa Neuvostoliiton jonkinasteista puuttumisyritystä, mutta Suomessa ei voitu tuntea ydinkilpailun koko asetelmaa. Vain harvat Kremlissäkään sen saloja tunsivat.

Lokakuun 30. päivänä 1961 Neuvostoliiton ulkoministeri
Andrei Gromyko
luovutti Moskovassa Suomen suurlähettiläälle
Eero A. Wuorelle
nootin, jossa kiinnitettiin Suomen hallituksen huomiota Länsi-Saksan sotilaallisiin valmisteluihin Itämeren alueella. Nootin sisältö - joka on kriisin arvioinnissa päälähde - ei tue tilausteoriaa. Se oli asiakirja, jolla pyrittiin perustelemaan Neuvostoliiton kasvanut puolustautumisintressi pohjoisessa.

Nootti päättyi seuraavaan johtopäätökseen: "Neuvostoliiton hallitus kääntyy Suomen hallituksen puoleen ehdottaen konsultaatioita toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Länsi-Saksan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhkan johdosta, siten kuin tätä on edellytetty Neuvostoliiton ja Suomen kesken solmitussa sopimuksessa ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Mainittujen neuvottelujen ajasta ja paikasta voitaneen sopia diplomaattiteitse."

Nootissa ilmoitettiin, että Neuvostoliitto on Varsovan sopimuksen mukaisesti ryhtynyt määrättyihin toimenpiteisiin oman ja liittolaistensa puolustusvalmiuden tehostamiseksi. Tätä ilmoitusta seurasi toteamus, että saksalaisten revansistien tunkeutuminen Itämeren piiriin ja Pohjois-Eurooppaan koskee Suomen turvallisuutta yhtä hyvin kuin Neuvostoliiton turvallisuutta. Tämän jälkeen seurasi nootin loppuhuipennus, jossa yya-sopimukseen nojaten esitettiin neuvotteluja.

Nootin perustelua on syytä hakea niistä tarpeista, joita Neuvostoliitolla oli puolustuksensa kehittämisessä ennen muuta ydinkilpailun jatkuessa. Neuvostoliitto halusi työntää torjuntakapasiteettiaan yhä edemmäksi, omien rajojensa ulkopuolelle, sekä myös hyödyntää liittolaismaita aseiden sijoittelussa. Suomi ei ollut vielä liittolainen, mutta ei varsinaisesti vastapuolenkaan leirissä. Se oli "erikoistapaus", ja Suomen testaamista oli syytä kokeilla.

Ydinase
kiristysruuvina

Neuvostoliitto pyrki vuosina 1958-62 vahvistamaan asevoimiaan ja laajentamaan omaa vaikutusaluettaan yhä enemmän ydinasekiristyksellä. Tässä asiassa Nkp:n johdon mielipiteet jakautuivat: kuinka paljon "laajennuspolitiikkaa" tuli toteuttaa ydinasekilpailun, ydinaseella pelottelun keinoin, kuinka paljon ideologisella kamppailulla ja muilla "rauhanomaisilla" keinoilla.

Varsovan liitossa oli vallalla oppi, jonka mukaan hyökkäys yhtä sosialistista valtiota vastaan merkitsisi hyökkäystä myös muita sosialistisia valtioita vastaan. Länsi huomasi verrattain pian, että tämä oppi oli paljolti retoriikkaa eikä sittenkään kestänyt todellista testiä. Nkp:ssä kuitenkin uskottiin, että sotilaallisilla uhkauksilla saavutetaan pitemmällä aikavälillä myös poliittisia voittoja.

Keskustelua ydinaseista käytiin 1960-luvun alussa eri puolilla vielä hallitsemattomasti. Aseisiin liittyvä doktrinaarinen keskustelu oli suorastaan kaoottista niin sotilasliitoissa kuin yksittäisissä maissa. Suurvaltojen kesken ei vallinnut minkäänlaista strategisten järjestelmien pariteettia, eikä ydinaseiden rajoitettua käyttöä pidetty mahdottomana.

Molemmissa suurvalloissa oli runsaasti sotilaita ja muita asiantuntijoita, joiden mielestä ydinsota oli voitettavissa. Oli myös syntynyt käsitys, että suurvallat suunnittelivat mahdollista "rajoitettua" ydinsotaa käytäväksi omien rajojensa ulkopuolella. Ennen kaikkea ydinasetta voitiin käyttää diplomatiassa kiristysruuvina. Joulupäivänä 1958 ulkoministeri Gromyko totesi, että mikä tahansa provokaatio Länsi-Berliinissä voisi käynnistää kaiken tuhoavan suursodan. Tavoitteena oli pelotella länttä myönnytyksiin.

Saksa, Suomi
ja Kuuba

Neuvostoliitto pyrki muuttamaan Euroopan geopolitiikkaa siten, että Saksa olisi tavalla tai toisella irrotettu lännen etupiiristä. Se, joka hallitsi Keski-Eurooppaa, hallitsi koko maanosaa. Kamppailun keskiössä oli jaettu Saksa ja Berliinin asema. Berliinin kriisi oli kuumimmillaan kesäkuusta lokakuuhun 1961. Hrus‹ts‹ov vaati Saksan kanssa solmittavaa rauhansopimusta ja Berliinille vapaan kaupungin statusta. Geostrategisessa asetelmassa Neuvostoliitto halusi eliminoida lännen vaikutuksen saksalaiselta maaperältä niin pitkälle kuin mahdollista.

Konrad Adenauerin
johtama Saksan liittotasavalta oli kuitenkin jo osa läntisiä integraatio- ja turvallisuuspoliittisia rakenteita eikä mitenkään enää "neutraloitavissa". Toisaalta länsi oli myös kitsas tuessaan Bonnille: elokuun 13. päivänä pystytetty Berliinin muuri ei johtanut Naton päättäväisempään vastatoimintaan. Lyhyellä aikavälillä Neuvostoliiton ratkaisu toimikin sen eduksi: DDR eristettiin entistä tehokkaammin lännestä.

Ydinaseiden sijoittamisyritys Kuubaan syyskesällä 1962 oli osa niitä toimenpiteitä, joilla Neuvostoliitto pyrki muuttamaan strategista asetelmaa edukseen, vaikuttamaan myös Saksan tilanteeseen.
Markku Salomaan
tuoreen selvityksen mukaan Neuvostoliitto ehti sijoittaa saarelle 162 ydinasetta, joissa oli sekä keskimatkan ohjuksia, taktisia ohjuksia, taktisia risteilyohjuksia että lentokoneista pudotettavia ydinräjähteitä. Yhdysvalloilla oli selvä ydinaseylivoima, mutta myös selvä etumatka tavanomaisissa strategisissa aseissa. Hrus‹s‹ov uskoi, että Neuvostoliitto oli Yhdysvaltain ydinaseiden "pihdeissä". Tämän hän halusi purkaa Kuubaan tehdyillä ydinaseiden sijoitteluilla.

Yhdysvalloissa vahvistui 1950-luvun lopulta lähtien Sputnik-syndrooman myötä usko, että maa oli jäämässä alakynteen ns. mannertenvälisten ohjusten alueella. Neuvostoliiton uskottiin saaneen etumatkan ballististen ohjusten kehittelyssä. Tosiasiassa Neuvostoliitto suoritti ensimmäiset mannertenvälisten ohjusten testit vasta vuonna 1957 eikä ollut vuosikymmenen vaihteessa juuri alkua pitemmällä tämän asekategorian sijoittelussa. Itse teknologian kehittelyssä sillä oli tiettyä etumatkaa.

Neuvostoliitto käytti sumeilematta hyväkseen syntynyttä tilannetta: se pyrki tietoisesti harhauttamaan länttä antamalla vaikutelman ydinasevoimastaan, jota sillä ei todellisuudessa, etenkään mannertenvälisissä ohjuksissa, vielä ollut.
Henry Kissinger
totesi 1960-luvun puolivälissä, että ydinasepelotteen tavoitteiden kannalta "vakavasti otettu bluffi on käyttökelpoisempi kuin todellinen uhka, joka on ymmärretty bluffiksi". Vastapuoleen kylvetty epävarmuus oli avain neuvottelupöytään.

Ydinaseet
selkärankana

Miksi Neuvostoliiton sotilaspiirit kuitenkin insistoivat sotilaallisten konsultaatioiden ajankohtaisuutta Suomen kanssa vielä lokakuun lopulla 1961, vaikka Berliinin kriisi oli jo taittunut, kuten
Raymond Gartoff
toteaa teoksessaan
Soviet Military Policy?
Vastausta voidaan etsiä samalla tavalla kuin pohdittaessa sitä, miksi Hrus‹ts‹ov lähti Kuuban seikkailuun, vaikka hän tiesi jo hävinneensä ydinasekiristykseen nojanneen diplomatiansa Euroopassa.

Gartoffin mukaan Hrus‹ts‹ovin heikentynyt asema Nkp:ssä ja kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä - osin seurauksena hänen "epäonnistuneesta" ydinasediplomatiastaan - johti siihen, että Neuvostoliiton sotilaspiirit ja Nkp:n vahvistuva stalinistinen siipi alkoivat päättäväisesti hakea kompensaatiota. Näiden piirien tavoitteeksi tuli vastata Yhdysvaltain kasvavaan strategiseen ydinaseylivoimaan. Nootti liittyi oletettavasti näihin kaavailuihin.

Syksyllä 1961 Neuvostoliiton sotilaallisen voiman demonstrointi keskittyi nimenomaan ydinaseisiin. Nkp:n 22. puoluekokouksessa 17.-31.10.1961 Hrus‹ts‹ov esitteli laajasti maan ydinasekapasiteettia. Puolustusministeri
Rodion Malinovski
vakuutti puolestaan, että asevoimien selkärankana ovat vastedes ydinaseet, joilla tuleva sota ratkaistaan.

Nootissa ilmoitettu päähuoli vaikuttikin olevan nimenomaan Länsi-Saksa, välillisemmin muut Pohjoismaat. Kyse oli Neuvostoliiton pyrkimyksestä estää Naton aikeet ottaa Itämeren suu valvontaansa ns. BALTAP (Baltic Approaches) vastuualueen perustamisella. Todennäköisempää on, että nootin sotilaallinen peruslogiikka liittyy Varsovan liiton ilmapuolustusjärjestelmän uudistamistarpeisiin. Porkkalan palauttamisen yhteydessä Neuvostoliiton armeijan piirissä oli valitettu, että Suomen maaperällä olevan tukikohdan menetys heikentää maan ilmapuolustusta. 1960-luvun alussa aseteknologiset edistysaskeleet tekivät tästä menetyksestä vielä kipeämmän.

Uusi teknologia
- uusi strategia

Ydinaseteknologian kehitys saattaa antaa vielä paremman vihjeen siitä, millaisia konkreettisia edistysaskeleita neuvostoliittolaiset sotilasstrategit syksyllä 1961 uumoilivat. On ilmeistä, että nootin laatijoita kiinnosti yhteistyön aikaansaaminen Suomen puolustusvoimien ja Neuvostoliiton asevoimien välille. Suomen tavoitteena taas oli osoittaa, että mitään yhteistoimintaa ei tarvita, koska omat asevoimat antoivat - tai niiden määrätietoisen kehittämisen seurauksena - riittävät turvallisuustakuut Neuvostoliitolle. Suomi oli jo 1950-luvun puolivälissä tehnyt linjaratkaisun, ettei se salli asekauppojen yhteydessä ulkolaisten sotilasneuvonantajien tuloa maahan.

Onkin todennäköistä, ettei Neuvostoliitto uskonutkaan minkään välittömän sotilaallisen uhkan olemassaoloon. Kansainvälinen tilanne ja liittokuntien sotilaallinen liikehdintä ei enää syksyllä 1961 antanut suoranaista perustetta tälle väitteelle. Sen sijaan Neuvostoliitolle oli syntynyt tarve luoda ydinaseteknologian kehityksestä johtuvia strategisia päätöksiä, joilla on saattanut olla myös Suomeen ulottuvia vaikutuksia. Neuvostoliitto kiihdytti ydinaseteknologiansa kehittämistä ja suunnitteli, kuten seuraavan vuoden Kuuban tapahtumatkin osoittivat, tähän liittyviä uusia sijoitteluratkaisuja myös maan rajojen ulkopuolelle.

Nootissa viitattiin Neuvostoliiton ja sen liittolaisten rajojen puolustuksen parantamistarpeeseen. Jos välitön uhka ei ollut realiteetti, saattoi rajojen puolustuksen välitön vahvistamistarve tarkoittaa lähinnä ohjusten torjuntavalmiuden luomista Suomen rajojen sisäpuolelle, Kuuban tapauksessa myös oman ohjusvoiman sijoittamista lähemmäksi maaleja. Suomihan sijaitsi Neuvostoliiton luoteisosien keskeisten kohteiden (Leningrad, Murmansk, Moskova) välittömässä läheisyydessä, mikä ilmastrategisesti merkitsi rajojen puolustuksen tehostamista.

Valvonta-asema
Suomen alueelle

Mikäli Suomen ilmatilan kautta oli tarkoitus iskeä Leningradiin, hyökkäystä ei ollut kovin helppoa torjua enää Neuvostoliiton ilmatilassa. Tuohon aikaan ilmasta tuleva hyökkäys saattoi tapahtua lentokoneilla tai ballistisin ohjuksin. Teknologiaa oli juuri ryhdytty kehittämään ballististen ohjusten torjunnan aikaansaamiseksi. Hieman myöhemmin luotiinkin mm. Tallinnan ympärille tällainen järjestelmä.

Ohjustorjunnassa oli kaksi teoreettista mahdollisuutta: tuhota laukaisualustat tai lentävä ohjus. Jotta lentävä ohjus, esimerkiksi Atlantilta sukellusveneestä laukaistu ns. keskimatkan ohjus tai Yhdysvalloista laukaistu mannertenvälinen ohjus, olisi ollut tuhottavissa, se edellytti tutkavalvontalaitteiston sijoittamista mahdollisesti jonnekin Suomenkin alueelle. On epätodennäköistä, mutta ainakin teoreettisesti mahdollista, että Neuvostoliitto pohti myös itse (torjunta-) aseiden sijoittelua Suomeen. Käytännössä tällaiset aseet sijoitetaan kuitenkin, ainakin tuolloin, suhteellisen lähelle todennäköisiä kohteita.

Neuvostoliiton päähuolenaihe oli kuitenkin mitä ilmeisemmin ydinräjähteillä varustetut Yhdysvaltain strategiset pommikoneet etenkin siinä tapauksessa, jos Norja ja Tanska olisivat sallineet ydinaseiden sijoittamisen alueilleen myös rauhan aikana.

Suomi selvisi
etupiiritestistä

Suurlähettiläs Eero A. Wuoren muistiossa
Lokakuun 30. päivän nootin tarkastelua
2.11.1961 todetaan raportin loppukaneettina yllättäen seuraavaa:

"Eräs hypoteettinen kysymys syistä, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet Neuvostoliiton nootin. Onko rakettien torjunnassa päästy sellaiseen asteeseen, että ydinpommeja kantavat raketit voidaan todella torjua toisilla raketeilla, jotka kuitenkin vaatisivat jonkun välimatkan pommien tavoitteiden etumastossa? Onko siis Leningradin puolustamiseksi sotilaallisesti tarpeellista asentaa rakettiasemia Viipuria lännemmäksi eli Suomen alueelle? Kuinka tarpeelliseksi tulisivat tällaiset puolustusasemat Neuvostoliitolle myöskin pohjoista rintamaa ajatellen, jolloin Norjan alue tulisi kysymykseen?"

Wuori osuu mietinnöissään oikeaan. Rakettien torjunta toisilla raketeilla neuvostorajojen takaa oli noottipelin oikein nimi. Lisäksi noottineuvotteluissa neuvostopuoli olisi ilmeisesti tavoitellut hävittäjilleen varalaskupaikkoja Suomesta sekä ilmatorjuntaohjusten ja tutkien sijoittamista Suomeen.

Asiakirjat viittaavat myös siihen, että Neuvostoliitto pelkäsi pohjoismaisen puolustusliiton ja sen ydinaseen syntymistä. Neuvostoliitto karsasti Olavi Hongan presidenttiehdokkuutta ilmeisesti tästä syystä. Ruotsi luopui lopullisesti omasta ydinaseoptiostaan vasta 1968. Neuvostoliitolla oli meneillään strateginen koukkaus, johon kuului myös ydinaseiden sijoittaminen Kuubaan.

Suomen poliittinen johto esti Hrus‹ts‹ovin tuella konsultaatiot. Myöhemmin Hrus‹ts‹ov menetti asemansa juuri tällaisten myönnytysten vuoksi. Mutta Suomi selvisi etupiiritestistä yhdennellätoista hetkellä.

Vasta Neuvostoliiton mannertenvälisten ohjusten tultua operationaalisiksi 1960-luvun puolivälissä, Suomi pääsi pois Neuvostoliiton ydinspekulaatiosta. Sinne se joutui uudelleen vasta 1970-luvun lopulla risteilyohjusten takia. On siten ymmärrettävää, että ydinaseettoman Pohjolan hanke muodostui jatkossa Suomen ulkopolitiikan erääksi keskeiseksi teemaksi.

Raimo Väyrynen
arvioi 1982, että lännen strateginen haaste muodosti sillan noottikriisin ja presidentti Kekkosen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä koskevan aloitteen välille. Tätä arviota voidaan nyt täsmentää niin, että haasteessa oli kyse ennen muuta Neuvostoliiton yrityksestä "koukata" strategiseen ylivoimaan ydinasekiristyksellä. Noottikriisin jälkeen Suomen puolustuskykyä ryhdyttiin määrätietoisesti vahvistamaan. Kriisin paradoksi oli siinä, että Suomi astui näin aimo askeleen länteen. Suomen turvallisuuspolitiikan linja syntyi.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Helsingin yliopistossa sekä tasavallan presidentin neuvonantaja.

Neuvostoliitto halusi työntää torjuntaaseitaan rajojensa ulkopuolelle. Suomi ei ollut liittolainen vaan "erikoistapaus", jonka testaamista oli syytä kokeilla.

Neuvotteluissa neuvostopuoli olisi ilmeisesti tavoitellut hävittäjilleen varalaskupaikkoja Suomesta sekä ilmatorjuntaohjusten ja tutkien sijoittamista Suomeen.