Toisen luennon aiheena on kehityksen ongelma. Luennolla käsitellään seuraavat kysymykset:
  • Harjoitustehtävä käsittelee pohjoisen ulottuvuden aloitteen ympäristökysymyksiä ja kestävän kehityksen edistämisen välineitä Euroopan Unionissa

Mitä on kestävä kehitys?

Kestävä kehitys on nykyistä kansainvälistä ympäristöyhteistyötä yhdistävä periaate. YK:n kansainvälisessä ympäristö- ja kehityskonferenssissa (UN Conference on Environment and Development, UNCED) kestävän kehityksen periaate hyväksyttiin osaksi ns. Rion julistusta. Kokouksessa laadittiin myös ns. Agenda 21, asiakirja, joka kertoo keinoista kestävän kehityksen saavuttamiseksieri eri talouden sektoreilla ja eri toimijoiden tavoin.

Kestävä kehitys on määritelty kehitykseksi, joka tyydyttää nykyisen sukupolven tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Useimmiten kestävän kehityksen käsite yhdistetään ns. Maailman komission raporttiin 'Yhteinen tulevaisuutemme' (1987). Käsitteen historia ulottuu kuitenkin pidemmälle taakse historiaan. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (International Union for the Conservation of Nature, IUCN) valmisteli maailman luonnonsuojelustrategian (World Conservation Strategy) 1980, jossa puhuttiin kestävästä kehityksestä ensimmäistä kertaa käsitteenä. Mielenkiintoista on myös se, että siinä mainitaan arktinen alue suojelukohteena. 

Kestävän kehityksen käsitteen  johtoajatuksena on taloudellisen kasvun ja ympäristönsuojelun välisen ristiriidan purkaminen. Maailmankomission mukaan kehitys ei edellytä talouskasvusta luopumista vaan 'lähtökohtana on ettei köyhyyteen ja alikehittyneisyyteen liittyviä ongelmia voida ratkaista ilman uutta kasvua'. Ympäristön ja kehityksen nivomista yhteen tarvitaan kaikissa maissa niin rikkaissa kuin köyhissä. Kyse on maailmanlaajuisesta muutoksesta: kestävä kehitys edellyttää, että jokainen maa muuttaa sisä. ja ulkopolitiikkansakin'.

Maailman komission raportti toteaa kolmeksi 'ehdottoman välttämättömäksi' ympäristö- ja kehityspolitiikan tavoitteeksi:

1. kasvu on saatava elpymään

2. kasvun laatua on muutettava

3. kaikkien välttämättömimmät tarpeet on tyydytettävä

Kestävän kehityksen ajattelua on kritisoitu mm. siitä, että se korostaa taloudellisen kasvun ja taloudellisten keinojen merkitystä ympäristöpolitiikassa. Raportti käsittelee teknologiaa yhtenä keskeisenä ihmisen ja luonnon välistä suhdetta määrittävänä tekijänä. Kritiikkojen mielestä raportissa vallitsevana esiintyvä kapea ja välineellinen luonkäsitys johtaa teknisen kehityksen kulttuurivaikutusten huomiotta jättämiseen. Kolmas ongelma liittyy siihen, että raportti tarjoaa länsimaisen kehitysmallin maailmanlaajuisena yhteiskuntamallina. Raportti asettaa tavoitteeksi perustarpeiden tyydyttämisen, mutta se ei juuri kerro mitä tapahtuu näiden tarpeiden tyydyttämisen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että kestävä kehitys on vain eräs mahdollinen tapa hahmottaa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Michael Colbyn (1990) mukaan kestävän kehityksen ajatus edustaa taloudellista luonnonvarojen hallintaa eli resource managementia, joka päätavoitteeena Colbyn tulkinnan mukaan on 'ekonomisoida ekologia'. Se asettuu ajatuksellisesti välimaastoon kahden ääripään väliin: toisena ääripäänä on 'frontier economics', jota voidaan kuvata myös ryöstötalouden käsitteellä ja toisena on syvän ekologian ajattelu. Colby ehdottaa omana vaihtoehtonaan ekokehitystä, jonka hän määrittää pyrkimykseksi 'ekologisoida ekonomia'.

Colby1.gif (18995 bytes)

Colby 1990

Työtä kestävän kehityksen edistämiseksi koordinoi kestävän kehityksen komissio (Commission on Sustainable Development, CSD) YK:ssa. YK:n yleisistunnon erityisistunto järjestettiin New Yorkissa 1997 (UN General Assembly Special Session, UNGASS). Kokouksen tavoitteena oli arvioida Rion kokouksen (1992) jälkeen tapahtunutta kehitystä kestävän kehityksen edistämiseksi. Kokouksen julkilausumassa todettiin, että joitakin edistysaskeleita on saavuttettu viidessä vuodessa:

Internationally a number of positive results were achieved in several social, economic and environmental components of sustainable development since Rio, in 1992. Some progress has been aimed at institutional development, international concensus-building, public participation, private sector action, and in curbing pollution an dslowing the rate of resource degradation.

Kuitenkin huolestuttavaa on, että:

...the states are deeply concerned that the overall look for sustainable development is not much better today than what it was in 1992 in many parts of the world, especially in the least developed countries.

Ympäristöntilan kehitys on myös edelleen huolestuttava:

Five years after UNCED the state of the global environment has continued to deteriorate and significant environmental problems reamin deeply embedded in the socio-economic fabric of countries in all region.

Oikeudenmukaisuuden ongelma leimaa keskustelua kehityksestä, sen ehdoista ja tulevaisuudesta. Yksi ja sama ratkaisu kaikille ympäristöongelmien poistamiseksi ei ole oikeudenmukainen eikä käytännössä mahdollinenkaan. Kun puhutaan ympäristönsuojelutoimien oikeudenmukaisuudesta erityisesti kehitys- ja teollisuusmaiden välisessä yhteistyössä, sille voidaan määrittää useita perusteita (Springer 1991).

Oikeudenmukaisuus voi perustua historialliseen käyttäytymiseen. Suurelta saastuttajalta ei voida olettaa suuria päästöjen rajoitustoimenpiteitä lyhyellä aikavälillä. Toisaalta viime aikoina on korostunut käsitys siitä, että sellaisille toimijoille, jotka eivät ole käyttäneet 'saastuttamisoikeuttaan', tulee taata se. Kehitysmaat ovat vedonneet tähän käsitykseen, koska niillä on saastuttajina ollut huomattavasti vähäisempi rooli kuin teollisuusmailla. Historialliseen käyttäytymiseen vetoava oikeudenmukaisuudenkäsite sisältää ajatuksen myös siitä, että jo tehdyt ympäristönsuojelutoimenpiteet tulisi ottaa huomioon, jolloin uuden sopimuksen piiriin hyväksyttäisiin valtion aikaisemmat toimenpiteet ongelman ratkaisemiseksi.

Toinen oikeudenmukaisuuden käsite perustuu taloudelliseen asemaan ja sen eroihin. Kehitysmaiden erityiskohtelu, mm. suuremmat päästöoikeudet ja taloudellinen tuki ympäristönsuojelulle, perustuvat tähän periaatteeseen. Ongelmana kuitenkin on miten laatia kriteerit, mitkä maat katsotaan alikehittyneiksi ja oikeutetuiksi saamaan ylimääräistä tukea. Tämä kysymys on herättänyt keskustelua etenkin kun Itä-Euroopan maiden ympäristöongelmat ja niiden tarvitsema tuen tarve on vähitellen selviytynyt.

Kolmas oikeudenmukaisuuden periaate perustuu saastuttajan vastuullisuuteen. OECD:ssa 1970-luvun alussa on hyväksytty ns. saastuttaja maksaa -periaate (Polluter Pays Principle). Ongelmana on ympäristölle aiheutuneiden kustannusten arviointi. Tämä periaate ei ole valtioita sitova vaan se on suositus. Käytännön sovellutus kuitenkin näyttää olevan "VPP" (Victim pays Principle) eli uhri maksaa-periaate.

Neljäs oikeudenmukaisuuden periaate voisi perustua taloudelliseen tehokkuuteen, jonka kantavana ajatuksena on, että vähäisiä resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti. Ongelmana tässä lähestymistavassa on se, ettei perinteisesti taloudelliseen toimintaan ole arvioitu sen ympäristölle aiheuttamia kustannuksia. Esim. jos valtiossa on pystytty vähentämään haitallisten päästöjen määrää niin että jäljellä on suhteellisen vähäinen määrä päästöjä, joiden vähentäminen tulee huomattavasti kalliimmaksi. Jos samaan aikaan valtion alueelle saapuu rajojen ulkopuolelta saasteita, niin silloin on mietittävä sitä, olisiko taloudellisen tehokkuuden kannalta parempi rahoittaa tai tukea ulkopuolisen tahon rajoitustoimenpiteitä.

Viides kriteeri perustuu maantieteelliseen asemaan, jonka mukaan maantieteellinen asema ei saa estää luonnonvarojen hyödyntämistä. Tätä periaatetta on sovellettu mm. kansainvälisten jokien hyödyntämistä koskevien ristiitojen yhteydessä, jossa joen alavarressa olevien valtioiden oikeudet puhtaaseen veteen on haluttu taata. Maantieteellisen aseman erot johtavat myös siihen, että eräitä valtioita on tuettava niiden joutuessa erityisesti kärsimään joistakin ympäristöongelmista. Maantieteellinen asema saattaa eräät maat tilanteeseen, jossa niiden on aktiivisesti toimittava kansainvälisesti, jotteivät ne joutuisi kärsimään ympäristöongelmien aiheuttamista haitoista.

Kuudes oikeudenmukaisuuden periaate korostaa sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta eli ns. kestävää kehitystä, jonka tavoitteena on ettei nykyinen luonnonvarojen käyttö uhkaa tulevien sukupolvien mahdollisuuksia käyttää luonnonvarojaan. Sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen voisi kuulua ainakin seuraavat periaatteet:

1) vaihtoehtojen turvaaminen, joka tarkoittaa luonnonvaraperustan säilymisen takaamista tuleville sukupolville,

2) laadun takaaminen, mikä tarkoittaa sitä, että ympäristön kunto ei pitäisi heiketä sukupolvelta toiselle ajan kuluessa ja

3) saatavuuden turvaaminen, jolla tarkoitetaan, että kunkin sukupolven pitäisi säilyttää saamansa perinnön ja turvata sen saatavuus tuleville sukupolville.

Seitsemäs ja viimeinen oikeudenmukaisuuden periaate voisi perustua ekologisiin arvoihin, jolloin lähtökohdaksi otetaankin ihmisten tarpeiden sijasta luonto. Ympäristö ja sen puhtautta pidetään yleensä ihmisoikeutena (alkuperäiskansat). Toisaalta korostetaan tarvetta suojella luontoa ihmisten taloudellisista tarpeista lähtien. Luonnosta lähtevän oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan suojelulla itsellään nähdään oma arvonsa.

Kestävää ja tasapuolista kehitystä?

Kestävän kehityksen teema on arktisella alueella keskeinen ainakin kahdesta syystä

1. Ristiriidat kestävän kehityksen eri periaatteiden välillä

Arktisella alueella keskustelu on pitkälti keskittynyt hahmottamaan eri ekologisia ja sosiaalisia kriteerejä kestävälle kehitykselle. Kestävän kehityksen teema nousi esille erityisesti vuoden 1992 jälkeen arktisessa ympäristöyhteistyössä. Arktisen alueen ministerikokousta valmistelevassa kokouksessa todettiin, että silloinen ympäristöyhteistyö ‘edustaa hyvin suojelevaa otetta arktiseen alueeseen nähden huolimatta useista viittauksista kestävään kehitykseen’. Tästä suojelevasta otteesta luovuttiin ja muutos näkyi mm. julistusten nimissä. Vuoden 1991 ministerikokouksen julistus oli nimeltään ‘julistus arktisen ympäristön suojelusta’ (Declaration on the Protection of the Arctic Environment 1991), mutta seuraava Nuukin ministerikokouksen julistus oli nimeltään ‘ympäristön ja kehityksen julistus’ (The Nuuk Declaration on Environment and Development 1993).

Alunperin Arktisen neuvoston piti vahvistaa ympäristönsuojeluyhteistyötä arktisella alueella mm. parantamalla sen organisatorisia edellytyksiä. Yhteistyön ‘rationalisointi’ merkitsi kuitenkin uuden suunnan etsimistä yhteistyölle. Arktisen neuvoston perustamisneuvotteluissa suojeluun ja käyttöön pyrkivän otteen ristiriita vain korostui. Arktista neuvostoa perustettaessa 1995-1996 keskusteltiin olemassa olevan ympäristöyhteistyön ja kestävän kehityksen välisestä suhteesta. Ne nähtiin pitkälti kahtena eri pilarina ja tätä käsitystä kritisoitiin, koska katsottiin, että se erottaa ympäristökysymykset kehityskysymyksistä. Kriitikkojen mielestä kestävä kehitys tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ympäristöön liittyvät kysymykset huomioidaan kaikessa toiminnassa, joten niiden erottaminen omaksi pilarikseen katsottiin arveluttavaksi ratkaisuksi. Keskustelu Arktisen neuvoston eri pilareista - ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys - ja niiden välisestä suhteesta osoittaa hankaluudet yhdistää ekologiset ja sosiaaliset kestävyyden kriteerit.

Arktinen neuvosto perustettiin siitä huolimatta, että monet käytännön asiat olivat sopimatta, mm. se, mitä kestävän kehityksen ohjelma pitää sisällään. Huomio arktisella alueella keskittyi kestävään kehitykseen ja saastumisen kontrolliin. Keskustelu kestävästä kehityksestä on toisaalta rikastuttanut näkemystä siitä, mitä kehitys pohjoisilla alueilla on. Arktisen neuvoston puitteissa on haluttu ymmärtää kestävä kehitys nimenomanaan mahdollisimman laajasti niin että se sisältää kulttuuriset, taloudelliset ja ihmisten terveyteen liittyvät kysymykset. Tällainen määritelmä on osittain edistänyt arktisen alueen identiteetin uudelleen rakentamista kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, jossa pohjoinen nähdään muunakin kuin vain suurvaltaristiriitojen leimaamana ja militarisoituna alueena. Kehitys pohjoisilla alueilla tapahtui pitkään kylmän sodan ja sotilaallisten intressien määrittämässä muodossa (ks. myös seminaari keväällä 1998 Whitehorsessa, Yukonissa: Kestävä kehitys pohjoisilla alueilla).

Sisällölliset kysymykset ovat pitkälti jääneet syrjään. Tämänhetkiset ohjeet ovat hyvin hallinnolliset. Suunnitelmat arktisen kestävän kehityksen ohjelmaksi sisältävät erilaisia ‘yhteistoimintoja’, mutta säännöt eivät juuri sano mitään itse toimintojen sisällöstä ja kriteereistä, joilla jokin ehdotus voidaan sisällyttää Arktisen neuvoston kestävän kehityksen ohjelmaan. Ainoastaan toiminnan tekniset ja hallinnolliset kysymykset ovat määritelty: yhteistoimintaehdotuksen tulee sisältää tiedot rahoitussuunnitelmasta, aikataulusta ja suhteesta Arktisen neuvoston muihin toimintoihin. Näyttää siltä Arktisen neuvoston kestävän kehityksen ohjelma muotoutuu yksittäisistä aloitteista (ks. kestävän kehityksen ohjelma, Sustainable Development Working Group, SDWG). Ideoita ja ajatuksia erilaisiksi kestävän kehityksen hankkeiksi toki on olemassa, niitä löytyy esim. Arktisten parlamentaarikkojen kotisivuilta.

Yhteistyö on tehnyt kehityksestä puheenaiheen ja tekemisen kohteen arktisella alueella. Kehitys on nimenomaan ymmärretty modernissa merkityksessään taloudellisena kasvuna, luonnonvarojen hyödyntämisenä ja ihmisten hyvinvoinnin parantamisena. Kehityksen lähtökohtana on ihminen ja hänen tarpeensa. Se merkitsee myös sitä, että kestävän kehityksen käsite on köyhtynyt keskustelussa. Jos käsitteellä mitään sisältöä yleensä on, se liittyy ajatukseen siitä, että kaikkiin ihmisten toimintoihin liittyy ympäristönäkökohtien hyväksyminen ja tarkastelu. Maailman luonnonsäätiö (WWF) korosti mm. omissa kommenteissaan, että ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen välille tulisi tehdä selvä yhteys Arktisessa neuvostossa. WWF (1995) korosti arktisen luonnon suojelun merkitystä ‘sen itseisarvon vuoksi, ja ihmisten terveyden, sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin vuoksi’. Arktisen alueen luonnonsuojelukysymyksiä tarkastelleen työryhmän vetäjän käsityksen mukaan ‘luonnonsuojelukysymykset eivät saa osakseen samanlaista arvostusta ja huomiota kuin muut asiat’.

Arktisen neuvoston toimintaa kestävän kehityken edistämiseksi vaikeuttaa yhteistyön heikko järjestäytyminen. Useita vuosia jatkunut keskustelu toiminnan rahoituksesta ei näy vielä loppua. Yhteistyö perustuu pitkälti vapaaehtoisiin maksuihin, joilla katetaan välttämättömät toiminnat. Rahoitusongelmat osaltaan lisäävät vaikeutta tehdä kestävän kehityksen ohjelmasta jotain merkittävää arktisella alueella. Arktisen neuvoston perustamisen piti vahvistaa ja rationalisoida olemassa olevaa ympäristöyhteistyötä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan yhteistyön rahoitus perustuu vapaaehtoisuudelle tai kuten WWF omissa kommenteissaan toteaa ‘kukin maa voi itse päättää osallistuuko se yhteistyöhön ja miten’ (Smith 1997). Niinpä Arktinen neuvosto on organisaationa heikko, sihteeristöpalvelut vähäiset ja sen rahoituspohja vakiintumaton.

2. Kehityksen tulisi, alkuperäiskansojen mielestä, olla ei ainoastan kestävää vaan myös tasapuolista.

Tämä tarkoittaa sitä, että alkuperäiskansoilla tulisi olla mahdollista

  • kehityksen tulisi tapahtua heidän ehdoillaan

  • heillä tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa kehityksen suuntaan

  • heidän tulisi olla aktiivisia toimijoita ja osallistujia eri kehityshankkeissa

  • saada osansa kehityshankkeiden tuloksista ja hyödyistä

YK:n seurantakokouksen asiakirjoissa tunnustettiin Arktisen neuvoston toimet alkuperäiskansojen osallistumisen edistämiseksi. Alunperin kolme arktista alkuperäiskansoja toimivat tarkkailijoina ympäristöyhteistyössä, sittemmin heille myönnettiin erityinen pysyvän jäsenen asema Arktisessa neuvostossa. Alkuperäiskansojen edustajat pitivät Rovaniemen kokousta 1991 ‘historiallisena’, koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin alueen alkuperäiskansat osallistuivat kansainvälistä julistusta valmistelevaan prosessiin. Arktisen neuvoston puitteissa laadittiin jälleen varsin historiallinen ratkaisu alkuperäiskansojen osallistumiselle. Heille myönnettiin erityinen ‘pysyvä osallistuja’ -status varsinaisten jäsenten (valtioiden) ja havainnoijien (muiden järjestöjen ja ei-arktisten valtioiden edustajien) väliin.

Tämä on johtanut kiivaaseen keskusteluun siihen, mitkä alkuperäiskansojen ryhmät voivat osallistua yhteistyöhön ja saada tunnustetun paikan arktisessa neuvostossa. Arktisen neuvoston perustamisasiakirjassa pysyvän osallistujan paikan saamisen kriteerinä on pitkäaikainen intressi alueen kysymyksiin ja paikallisuus. Lisäksi pysyvän jäsenen paikan voivat saada yhdistykset, joiden jäsenkunta koostuu useista ryhmistä saman valtion alueella kuten Venäjän pienten kansojen järjestö tai yhdistykset, joiden jäsenet edustavat samaa ryhmää eri maissa kuten inuittien järjestö, joka toimii Alaskassa, Kanadassa, Grönlannissa ja Venäjällä. Perustamisasiakirja rajoittaa pysyvien osallistujien määrän niin ettei alkuperäiskansojen edustajien lukumäärä ylitä valtioiden edustajien määrää.

Alkuperäiskansojen osallistumista arktiseen ympäristöyhteistyöhön on pidetty tärkeänä, koska he ovat paikallisten olosuhteiden asiantuntijoita. He ovat monasti tuoneet esille myös sen, että heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa voivat toimia mallina suunniteltaessa toimintaa kestävän kehityksen edistämiseksi arktisella alueella (Sami Programme on the Environment 1986). Sekä inuittien järjestöllä että saamelaisneuvostolla on omat kestävän kehityksen ohjelmansa.

Kestävän kehityksen ohjelman konkretisoiminen on mielenkiintoinen myös alkuperäiskansojen näkökulmasta. Alkuperäiskansojen näkökulmasta kehitys on liian usein arktisella alueella tapahtunut paikallisten ihmisten yli niin ettei heillä ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Kehitys on sen vuoksi ollut ympäristön kannalta tuhoisaa. Alkuperäiskansat vaativat oman osansa luonnonvaroista ja niiden hyödyntämisestä korostaen ‘tasapuolista kehitystä’. Kestävä kehitys tapahtuu heidän ehdoillaan ja tahdissaan. He ovat mukana päättämässä asioista ja myös heidän tulisi saada osansa alueen kehityksestä. Alkuperäiskansat eivät halua jäädä kehityksen ulkopuolelle mutta eivät halu sitäkään, että heidän asuttamiaan alueitaan kehitetään heitä kuuntelematta tai heidän ylitseen (Simon 1990).

Käytännössä kestävän kehityksen ohjelma mahdollistaa alkuperäiskansojen taloudellista kehitystä koskevien kysymysten esille ottamisen. Arktisen neuvoston kestävän kehityksen kestävää ohjelmaa edeltäneessä arktisen ympäristönsuojelustrategian kestävän kehityksen ja luonnonvarojen hyödyntämisen työryhmä (Task Force on Sustainable Development, TFSDU) käsitteli mm. kaupparajoitteita, joita kohdistetaan alkuperäiskansojen pyytämille eläimille ja joiden hyödyntäminen muodostuu heidän elämäntapansa ja kulttuurinsa perustan. Työryhmän toiminta jäädytettiin 1996, jolloin huomio kiinnittyi Arktisen neuvoston kestävän kehityksen ohjelman muotoutumiseen.

Näistä ongelmista huolimatta Arktista neuvostoa ei tule ohittaa täysin merkityksettömänä. Sen perustaminen institutionalisoi alueen identiteetin kehityksen alueena korvaten entisen identiteetin suurvaltaristiriitojen leimaamaa strategisena luonnonvara-alueena. Se loi myös yhteistyön käytännön, johon osallistuu erilaisia toimijoita alueelta mm. alkuperäiskansojen edustajia, tutkijoita, ja ympäristöjärjestöjä. Arktisen neuvoston perustamisen aikana käyty keskustelu kestävästä kehityksestä ei ole vain hyödytöntä puhetta vaan hallinnan mentaliteetin näkökulmasta tarkasteltuna arktinen ympäristönsuojeluregiimi on merkitysten taistelukenttä, jossa määritellään mikä pohjoinen on ja miltä sen tulevaisuus näyttää. Tätä keskustelua käyvät monet eri toimijat, joilla on erilaisia näkemyksiä alueen tulevaisuudesta.

Kestävä kehitys, pohjoinen ulottuvuus ja Euroopan Unioni

Uutena ajankohtaisena haasteena on kestävän kehityksen problematiikka pohjoisen ulottuvuuden ideassa. Pääministeri Paavo Lipposen muotoilemassa ajatuksessa 1997 pohjoinen ulottuvuus kattaa alueen Islannista Kuolan niemimaalle ja Itämeren etelärannoilta Pohjoiselle jäämerelle. Lipposen mukaan pohjoisen ulottuvuuden aloitteen ‘ydin’ on keskinäisriippuvuuden positiivisten ulottuvuuksien korostaminen Euroopan unionin, Venäjä ja Itämeren alueen välillä. Euroopan unioni kuvataan riippuvaisena energiavaroista, joita se voi saada Luoteis-Venäjältä. Tämä riippuvuussuhde kuvataan kumpaakin osapuolta ‘hyödyttävänä’. Euroopan unioni on puolestaan haavoittuvainen ydinvoimakysymyksiin liittyvissä turvallisuusongelmissa, joita kuvataan laajasti Suomen aloitteessa. Keskinäisriippuvuus nähdään kuitenkin alueen vakautta edistävänä eikä uhkaavana tekijänä.

Häviävä osapuoli on - mahdollisesti - pohjoinen luonto, jota kuvataan erityisen haavoittuvaksi. Pohjoinen ympäristö esitetään toisaalta mahdollisuuksien ja toisaalta ongelmien värittämänä alueena. Pohjoinen nähdään rikkaana luonnonvara-alueena, jota pitää hyödyntää ja tullaan yhä suuremmassa määrin hyödyntämään. Mahdollisuuksia luovat alueen runsaat luonnonvarat, öljy, mineraalit ja metsä varsinkin Venäjän luoteisella alueella. Samaan alueeseen liittyy myös uhkia, mm. ydinturvallisuuteen liittyviä uhkatekijöitä. Pohjoista luontoa kuvataan aloitteessa herkkänä ja haavoittuvana.

Euroopan unioni on omassa toiminnassaan sitoutunut kestävän kehityksen edistämiseen. Viimeiset vuosikymmenet on merkinnyt unionin ympäristöagendan kehittymistä. Amsterdamin sopimus nosti kestävän kehityksen Euroopan unionin pääasialliseksi tavoitteeksi. Ympäristöasioiden yhdentäminen yhteisön muihin toimialoihin on eräs keskeisimmistä keinoista kestävän kehityksen toteuttamiseksi. Sinänsä siis Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden kehittämisessä kestävän kehityksen suuntaan ei pitäisi olla mitään ongelmallista. Suomen aloitteessa pidetään kestävää kehitystä keskeisenä periaatteena ja Euroopan Unioni on tähän periaatteeseen sitoutunut.

Pohjoisen unionin ympäristökysymyksiä tarkemmin tarkasteltuna voidaan tehdä huomioita siitä, kuinka ongelmat on rakennettu, ketkä toimivat ja miten toimitaan:

Rikkaat luonnonvarat. Aloitteen mukaan luonnonvarojen hyödyntämistä hidastaa ja haittaa vanha teknologia, joka aiheuttaa ympäristöongelmia. Kestävän kehityksen edistäminen teknologiaa uudistamalla vähentää saastumisen ongelman alueella ja kestävän kehityksen periaatteiden noudattaminen esim. metsien käytössä ‘näiden reservien käytön potentiaalin’. Uusien kaasuverkkojen ja infrastruktuurin rakentamisen avulla pohjoiset luonnonvarat liitetään entistä tehokkaammin globaaliin talouteen.

Käsitystä alueen ympäristöongelmista leimaa saastumisen ongelma. Kaikkein ongelmallisimpina alueina pidetään Luoteis-Venäjää ja Itämerta. Ympäristön saastuminen on aloitteen mukaan Itämeren alueella ja arktisella alueella saavuttanut, jossa ‘vahinko on korjaamaton’. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoinen havainto, että ainakin arktisen ympäristöntilaa koskevassa, saastumiseen keskittyneessä raportissa, saastumisen ongelman merkitystä vähäteltiin. Toisena keskeisinä ympäristöongelmana pidetään ydinvoimaloiden turvallisuuden ongelmaa. Sitä pidetään merkittävänä riskinä ‘koko EU:n itäisen rajalla’.

Ongelma, jossa aloitteessa ei juuri ole tilaa, on kysymys luonnonsuojelusta ja Euroopan Unionin rooli sen edistäjänä. Pohjoisen monimuotoisuuden kannalta olennaiset metsät esitetään lähinnä eurooppalaisen metsätuotannon varantona, joka edustaa kolmatta osaa Euroopan kaikista metsävaroista. Kysymystä luonnon monimuotoisuuden suojelemisesta ei käsitellä kohdassa ympäristöongelmat vaan kohdassa, jossa käsitellään elinkeinoja, väestön elinolosuhteita ja kehitystä alueella. Pohjoisten kasvi- ja eläinkunnan ‘geenivarantojen’ säilyttämistä pidetään ‘kansainvälisenä vastuuna’. Kylmyyttä kestävät pohjoiset lajierikoisuudet voivat aloitteen mukaan olla vielä joskus Euroopan unionille tärkeitä.

Ketkä toimivat? Väestö pohjoisilla alueilla on ‘köyhää’ ja ‘sairasta’ aloitteen mukaan. Aluetta leimaa suuri elintason ero, jota kuvataan ‘maailman suurimmaksi’. Ihmisten elinolosuhteita kuvataan alueella ‘vaikeiksi’. Aloite pyrkii vähentämään näitä eroja mainiten keskeisiksi lähtökohdiksi ‘kestävän kehityksen’, ihmisten ‘tarpeiden’ huomioimisen ja yksityisen maanomistuksen edistämisen. Huolenaiheena ovat väestön terveydentila ja kuolleisuus. Syynä ongelmiin ovat palvelujen romahtaminen, tautien leviäminen, päihteiden käyttö sekä ympäristöongelmat. Tautitilannetta kuvataan ‘todellisena uhkana’ Euroopan unionille.

Aluetta kuvataan harvaanasuttuna, jossa pitkät etäisyydet lisäävät eristyneisyyttä. Alueen asukkaat ovat ‘rikollisia’, ‘työttömiä’ ja ‘pakolaisia’. Asukkaita ei nähdä aloitteessa aloitteellisina toimijoina ja osallisina pohjoisen ulottuvuuden kehittäjinä. Aloite pyrkii kuitenkin edistämään ihmisoikeuksia alueella. Suomen aloitteessa mainitaan kansalaisten oikeuksien turvaaminen, mutta suurimman huomion saavat kansalaiset ongelmana ‘kolmannen maan asukkaat, jotka ovat saapuneet Venäjälle laittomasti’, turvapaikan hakijat ja pakolaiset, jotka uhkaavat Euroopan unionin turvallisuutta. Sana ‘alkuperäiskansat’ vilahtaa sivulla 16 Lipposen kirjeessä Santerille, jossa käsitellään poronhoidon merkitystä alueen elinkeinoissa.

Aloitteessa ei juuri mainita olemassa olevia yhteistyöjärjestelyjä, vaikka viimeiset kymmenen vuotta on merkinnyt monien yhteistyöpiirien muotoutumista. Arktinen alue, jos mikä on nykyään yhteistyön leimaamaa: Arktisen neuvoston lisäksi voidaan mainita maaherrojen Northern Forum, Barents-yhteistyö ja moninainen tiede- ja koulutusyhteistyö. Useimmat niistä ovat sitoutuneet kestävän kehityksen edistämiseen pohjoisilla alueilla. Suomen aloitteessa kuitenkin mainitaan ainoastaan ja Itämeren yhteistyö ja Barentsin alueen yhteistyö ja kehotetaan Euroopan unionia laajentamaan ‘arktista ulottuvuuttaan’.

Miten toimitaan? Pohjoinen ulottuvuus vaatii ‘käsitteellistä ajattelua ja projektien toteutusta’. Kyse on myös käytännön toiminnasta. Keskeistä Suomen aloitteessa oli, ettei pohjoisen ulottuvuuden kehittäminen merkitse lisärahoitusta vaan olemassa olevien rahoitusjärjestelyjen entistä tehokkaampaa ja koordinoidumpaa hyödyntämistä. Eräs poikkeus rahantarpeen määrittelyssä on ydinvoimaan liittyvät turvallisuusongelmat, tässä kohden aloite on selvä, ongelman ratkaisu vaatii Euroopan unionilta ‘lisärahoitusta’. Mahdollisina rahoittajatahoina mainitaan Euroopan unionin PHARE- ja TACIS-ohjelmat, muut eurooppalaiset rahoitusjärjestelmät, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki.

Suomen aloitteessa mainitaan koordinaation edistäjänä Project Preparation Committee,mutta aloite ei ole kovinkaan selvä sen suhteen, millaisia projekteja ja kuinka niitä pitäisi koordinoida. Suomen aloite ei   sisällä kovinkaan konkreettista käsitystä siitä, mitä Suomi tekee aloitteen edistämiseksi ja pohjoisten kysymysten edistämiseksi eri foorumeilla. Suomen puheenjohtajakauden ohjelmassa todetaan, että se ‘korostaa uusien aloitteiden, kuten pohjoisen ulottuvuuden merkitystä alueellisessa ympäristönsuojelussa’. Suomen aloitteessa moneen otteeseen mainitaan ympäristöasiat rahoituksen, mutta siinä ei pohdita, miten ne todella olisivat mielenkiintoisia rahoittajien kannalta. Vanhojen väittämien toistaminen ei innosta ketään. Barents-yhteistyössä on jo todettu, ettei esim. puhtaat ympäristöprojektit houkuttele rahoittajia. Ainoastaan projektit, jotka taloudellisia luonteeltaan ja joihin on ympäristösuojelullinen elementti kiinnostavat rahoittajia.

Muotoutuvasta ‘pohjois-eurooppalaisesta’ kestävän kehityksen mallista voidaan todeta ainakin seuraavaa: ensinnäkin, ymmärryksen pohjoisuudesta toivoisi kuitenkin laajenevan sekä maantieteellisesti että käsitteellisesti. Huolestuttavaa ympäristökysymysten kannalta on se, että pohjoisen ympäristökysymykset nähdään varsin mustavalkoisina ja kapea-alaisesti. Uhkien ja mahdollisuuksien välinen jako on syvä ja näyttää pysyvältä. Se tekee tietysti asiasta helpommin hallittavan, mutta samalla se rajaa näkökulman äärimmäisen kapeaksi siitä, mitä kestävä kehitys pohjoisilla alueilla on. Koska vastuu pohjoisen ulottuvuuden kehittämisestä on annettu alueelle itselleen, keskustelua ei tulisi hallita se, mikä on Euroopan Unionin kannalta mielenkiintoista ja myytävää vaan se mikä on alueen ja sen asukkaiden kannalta keskeistä.

Toiseksi, Euroopan Unioni tuo yhden keskustelijan olemassa oleville foorumeille lisää ja luo uuden keskustelufoorumin pohjoisten alueiden kysymyksille. Kysymys kuuluukin, miten aloitteessa nähdään paikallisen väestön, alueen, valtion ja Euroopan unionin väliset suhteet. Pohjoisen ulottuvuuden kehittäminen mahdollistaa keskustelun siitä, ketkä määrittävät pohjoisen alueen tulevaisuutta. Aloitteen toteutuksen kannalta on mielenkiintoista nähdä miten paikallisen väestön, alkuperäiskansan - siis saamelaisten - ja pohjoisten organisaatioiden rooli aloitteen edistäjinä nähdään. Suomen aloite korostaa sitä, että kyseessä ei ole alueellinen aloite vaan koko Euroopan unionia koskeva aloite. Kyse on myös Euroopan unionin ulkosuhteista ja alueen sekä maailman välisten suhteiden kehittämisestä. Aloite korostaa Euroopan Unionin roolia yhtenä toimijana alueella.

Kolmanneksi, aloitteen ympäristöulottuvuus ei ainakaan vahvista Suomen identiteettiä kansainvälisenä ympäristöpoliittisena toimijana. Suomen aloite perustuu kovin kapeaan käsitykseen alueen ympäristöongelmien moninaisuudesta. Siinä ei juuri näy ne opit, joita on saatu arktisessa ympäristöyhteistyössä alueen ongelmien laajuudesta ja merkityksestä. Monasti on vedottu siihen, että pohjoismaat ovat eturintamassa ympäristökysymyksissä. Liefferink ja Andersen tutkivat pohjoismaisia näkemyksiä ympäristökysymyksissä jäsenyysneuvotteluissa vuosikymmenen puolivälissä. Muissa pohjoismaissa kuin Suomessa ympäristökysymykset olivat todella osa neuvottelujen asialistaa. Eurooppalaisen ympäristöpolitiikan muovaajina Tanskaa ja Ruotsia pidetään kaikkein edistyksellisimpinä tässä suhteessa. Suomen osalta todetaan, etteivät ympäristökysymykset todella nousseet jäsenneuvottelujen asialistalle.

Euroopan Unionin rahoituspäätökset pohjoisen ulottuvuuden konkretisoimiseksi ovat merkittäviä, sillä arktisen alueen yhteistyöfoorumit kaipaavat lisärahoitusta. Unionin rahoituksella on keskeinen rooli alueellisten kestävän kehityksen ohjelmien kehittämisessä ja toteutuksessa. Euroopan unioni on jo mukana Baltic 21 -ohjelman kehittämisessä. Itämeren kestävän kehityksen toimintaohjelmaa mainostetaan ensimmäisenä alueellisena kestävän kehityksen ohjelmana. Pohjoisen ulottuvuuden konkretisoiminen edellyttäisi myös sellaisen luomista arktiselle alueelle. Suomen edustaja otti esille idean arktisesta kestävän kehityksen ohjelmasta esille 1996 uudelleen Arktisen neuvoston puitteissa ja pohjoisen ulottuvuuden kehittyessä olisi mahdollisuus tehdä ideasta jotain konkreettista edistäen toisaalta Arktisen neuvoston toiminnan muotoutumista, Euroopan unionin arktisen ulottuvuuden kehittämistä ja Suomen roolia koordinaattorina eri toimijoiden välillä. Perusongelma kuitenkin lienee se, että, vaikka Arktisen neuvoston kestävän kehityksen ohjelman luominen vaatii ulkopuolista rahoitusta, on tietysti vaikeata vakuuttaa ulkopuolista tahoa rahoitustarpeesta, jos Arktisen neuvoston jäsenvaltiot eivät itsekään ole siihen rahallisesti sitoutuneet.

Kestävän kehityksen ideaa tuskin vielä kuitenkaan on syytä hylätä. Seuraava kestävän kehityksen edistymistä arvioiva kokous järjestettäneen 2002. Silloin soisi arktisen alueen kestävän kehityksen konkretisoituneen kestävän kehityksen ohjelmaksi työryhmineen, sihteeristöineen ja vakaana rahoitusrakenteena. Suomen pohjoisen ulottuvuuden aloitteella ja Euroopan unionilla on keskeinen rooli arktisen alueen kestävän kehityksen edistäjänä.

Harjoitustehtävä 2

Tutustukaa ryhmässä oheiseen aineistoon:

Vastatkaa seuraaviin kysymyksiin ja valmistautukaa raportoimaan vastauksenne.

1. Miten kestävä kehitys on näissä asiakirjoissa ymmärretty - esim. taloudellisen tehokkuuden, ekologisten arvojen tai yhteiskunnallisen osallistumisen ja keskustelun valossa (ks. Colbyn taulukko)?

2. Mitä keinoja tai välineitä Euroopan Unionilla on kestävän kehityksen edistämiseksi pohjoisessa?

3. Kenen kehityksestä ja millä ehdoin pohjoisen ulottuvuuden ideassa on teidän mielestänne kyse?

Kirjallisuutta

Colby, M. Environmental Management in Development. The Evolution of Paradigms (1990)

IUCN, World Conservation Strategy (1980)

Liefferink, D. and Andersen, M.S. ‘Strategies of the ‘Green’ Member States in EU Environmental Policy-Making’ Journal of European Public Policy 1998, 5(2):252-270.

Lipponen, P. ‘The Northern Dimension’. Letter to President Jacques Santers, European Commission, Brussels. Helsinki 18 February 1998.

Mähönen, O.   Background Information on Arctic Environmental Cooperation and the Environmental Policy of the European Union (1997)

Sami Programme of the Environment (1986)

Simon, M. ’Towards an Arctic Sustainable and Equitable Development Strategy; Some Preliminary Views’. In Protecting the Arctic Environment. Report on the Yellowknife Preparatory Meeting, Yellowknife, NWT, Canada, April 18-23, 1990, Ottawa.

Smith, S.J. ’Time for a Change. Financing the Arctic Environmental Protection Strategy (AEPS) and its Working Groups’, WWF Bulletin 1997, vol. 4, 1, pp.8-9.

Springer, A. The Evolving Equity in International Environmental Law (1991). Seminaariesitelmä

Tennberg, M. The Arctic Council. A Study in Governmentality (1998)

WWF Comments to the Declaration on the Establishment of the Arctic

Council (1995)

Ympäristön ja kehityksen maailman komissio, Yhteinen tulevaisuutemme (1987)

KeKe Arktinen KeKe Pohjoinen ulottuvuus Harjoitustehtävä Kirjallisuus

© Monica Tennberg 2000

<