Jarmo Kiuru
oikeusinformatiikan lehtori
Kun tänä syksynä aloitin opetukseni, huomasin, että jokin työssäni oli muuttunut. Opetus tuntui turhalta ja loputtomalta uurastukselta. Opiskelijat eivät tahtoneet millään innostua mukaan asiaan, vaikka aihe ja opetustapa olivat aikaisempina vuosina testattuja ja hyväksi havaittuja. Kolmen viikon jälkeen keksin, missä oli vika!
Oikeustiedettä pääsee opiskelemaan ei mahdottoman, mutta vakavasti otettavan valintakokeen jälkeen. Kokeen yhtenä tarkoituksena on ollut testata pyrkijän soveltuvuutta alalle. Lukioaineissa ei ole yhtään sellaista ainetta, joka suoraan testaisi juristiominaisuuksia, ja siksi pääsykoetta on oikeustieteissä pidetty tärkeänä (mm. KM 1973:30).
Pääsykokeen avulla on pyritty varmistamaan myös se, että opiskelijoilla on jo tiedekuntaan tullessaan kattavat pohjatiedot oikeusjärjestyksestämme. Tietyt perusasiat on "juntattu" perille niiden opiskelijoiden mieliin, jotka ovat valmistautuneet pääsykokeeseen huolellisesti, sillä toista yhtä paljon keskittymistä vaativaa koetta ei sisäänpääsyn jälkeen ole luvassa. Pääsykoekirjojen valintaa on ohjannut pyrkimys opettaa juristin ammatista kiinnostuneille laaja-alaiset perustiedot oikeusjärjestyksemme keskeisistä osa-alueista. Monipuolisiksi perusteoksiksi ovat osoittautuneet mm. seuraavat pääsykoekirjat: Aurejärvi (toim.) - Yksilö, yritys ja yhteiskunta, Hoppu - Kauppa ja varallisuusoikeuden pääpiirteet ja Timonen (toim.) - Johdatus Suomen oikeusjärjestelmään.
Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta on sittemmin irtautunut pääsykoeyhteistyöstä Turun ja Helsingin kanssa. Tämä on tarkoittanut sitä, että Lappi on lähtenyt omille teilleen pääsykoekirjojen valinnassa. Enää pääsykoeteosten valinnan perusteena ei näytä olevan pyrkijöiden juristiominaisuuksien testaaminen. Keskeistä ei tunnu olevan sekään, että valitut opiskelijat saavat riittävän kattavat tiedot opintojensa perustaksi. Työ- ja rahoitusmarkkinaoikeuden tunteminen antaa varsin huonot eväät perustutkinnon opiskelemista varten, vaikka aiheissa ja pääsykoekirjoissa sinänsä ei mitään vikaa olisikaan. Kertakäyttöiset ja kapea-alaiset pääsykoekirjat ovat tiedekunnalle toki tuottoisa rahanlähde, mutta pohjoisen juristitutkinnon kilpailukykyä ne eivät lisää.
Havaitsemani muutokset kiinnostivat minua niin paljon, että ryhdyin tutkimaan pääsykoetilastoja. Pääsykokeisiin osallistuneiden lukumäärä on alimmillaan sitten vuoden 1981, jolloin osallistuneita oli 336. Vuonna 1998 kokeeseen osallistui 291 henkilöä (pudotus keskiarvosta -38 %) ja 1999 337 (pudotus keskiarvosta -29 %), kun keskimäärin kokeeseen on osallistunut vuosina 1979-1999 471 pyrkijää (Kuva 1).
Vertailu Helsingin ja Turun yliopiston pääsykoetilastoihin kertoo, että kyse on osittain trendistä. Turussa pudotus pitkän ajan keskiarvosta on kuitenkin ollut pienempi. Helsingissä pääsykokeeseen osallistuneita oli 1998 1185 kappaletta (pudotus keskiarvosta -26 %) ja vuonna 1999 1142 kappaletta (pudotus keskiarvosta -29 %), kun vuosina 1990-1999 kokeeseen osallistui keskimäärin 1615 henkilöä. Turussa pääsykokeessa kävi vuonna 1998 540 henkilöä (pudotus keskiarvosta -18 %) ja vuonna 1999 624 (pudotus keskiarvosta -5 %). Vuosina 1990-1999 kokeeseen osallistui keskimäärin 662 henkilöä.
Myös sisäänpääsyprosenteissa on tapahtunut rajuja muutoksia. Vuosina 1979-1999 Lapin yliopistossa valintakokeeseen osallistuneista pääsi sisään keskimäärin 22 % (kuva 2). Vuonna 1998 hyväksymisprosentti oli 38 ja vuonna 1999 37. Tämän 15 %:n keskiarvopoikkeaman voi tulkita niinkin, että seula on harventunut. Vertailu Helsinkiin osoittaa, että myös siellä kaksi viimeistä vuotta ovat olleet poikkeuksellisia, vaikka poikkeamat kymmenen vuoden keskiarvosta ovat pysyneet 5 %:n alapuolella. Turussa on pysytty suurin piirtein kymmenen vuoden keskiarvossa.
Muutosta on havaittavissa myös tiedekuntaan hyväksyttyjen kotipaikoissa, sillä Lapin ja Oulun läänistä kotoisin olevien osuus on kasvanut merkittävästi. Vuosina 1985-1999 tiedekuntaamme pääsi Lapin ja Oulun läänistä kotoisin olevia opiskelijoita keskimäärin 49 %. Vuonna 1998 heidän osuutensa oli jo 59 % ja vuonna 1999 66 %. (Kuva 3).
Se, joka haluaa tehdä em. havainnoista mahdollisimman negatiiviset johtopäätökset, voi väittää, että uusi pääsykoepolitiikka on liki tuhonnut tiedekunnan maineen oikeustieteen opiskelupaikkana ja että tiedekunta on menettämässä statustaan valtakunnallisena opinahjona. Näin suoraviivaisia johtopäätöksiä en kuitenkaan menisi tekemään. Ongelmat perustuvat osittain yleisiin kehityskulkuihin. Lisäksi syyt eivät välttämättä löydy pelkästään pääsykokeesta, vaan niitä voi etsiä syvemmältä tiedekunnan hallinnosta.
Näen, että päätöksenteko tiedekunnassa perustuu paljolti eräiden henkilöiden tieteellisen ja henkilökohtaisen auktoriteetin pönkittämiseen. Kaikki mahdolliset rahanhankintavaihtoehdot eivät ole käytössä. Läheskään kaikki tiedekunnassa työskentelevät eivät saa antaa täyttä panostaan yhteisen hyvän edistämiseen. Dekaanin asemasta kirstunvartijana on tullut kerta kaikkiaan hankala. Pääsykoekokeilu on vain yksi esimerkki siitä, mihin päätöksentekomalli on johtanut. Uskoisin, että vastaavia kokeiluja on luvassa lisää. Vastuunkantajia saatetaan jatkossakin etsiä niistä, jotka vähiten ovat asioihin vaikuttaneet.
Harmittomampiakin rahanhankintakeinoja on kuitenkin olemassa. Kysyntää olisi esimerkiksi sellaisille oikeusinformatiikan kaupallisille kursseille, joilta lakimiehet saisivat välittömän ja konkreettisen hyödyn työlleen. Kukaan ei maksa tuhansia markkoja päivän studia generaliasta, jolla kuullaan kaskuja omasta ja kanssaihmisten tyhmyydestä. Oikeusinformatiikan opetus on kuitenkin tiedekunnassa sekaisin, eikä parannusta ole lähiaikoina luvassa. Oppiaineen sisäiset ongelmat estävät hyvienkin ideoiden hyödyntämisen. Etelän miehen asiaa koskeva parahdus viimeisessä Digestassa oli totisesti perusteltu!
