Jarmo Kiuru
oikeusinformatiikan lehtori
Oikeudellisia ilmiöitä ja asioita voidaan tarkastella eri näkökulmista, ja niitä voidaan lähestyä monien tieteellisten teorioiden kautta. Toteamus on sinänsä hyvin arkipäiväinen, mutta tieteellinen käytäntö on osoittanut, ettei oikeustieteen moniarvoisuus useinkaan toteudu tyylipuhtaasti. Moniarvoisuuden synnyttämistä ristiriidoista sikiävä argumentaatio ei aina säilytä tieteellisyyttään, eivätkä siihen yllä myöskään argumentaation esittämistapa tai -forum. Oikeusinformatiikan kaltaisella uudella ja vakiintumattomalla oikeudenalalla ongelmat voivat usein olla moninkertaiset perinteisiin ja vakiintuneisiin aloihin verrattuna.
On rohkeaa yrittää arvioida vankan tradition varassa elävää Suomen laki 1995 I -teosta oikeusinformatiikan kaltaisen uuden oikeudenalan näkökulmasta. Uusi, iskusananomainen nimi ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeusinformatiikka aloittaisi tieteenalana puhtaalta pöydältä. Jos oikeusinformatiikkaa tarkastellaan oikeustieteen yleisten teorioiden näkökulmasta, se voidaan nähdä yhtenä erityisalana, joka ammentaa samoista teorialähteistä kuin muut oikeudenalat.
Suomen laki 1995 I -teos on instituutio, jonka arvioimisen teoreettiseksi viitekehykseksi sopii demokraattista oikeusvaltiota koskeva teoriankehittely. Nimenomaisesti eksplikoitu teoreettinen viitekehys auttaa täsmentämään valittua näkökulmaa. Tämä on tarpeen sen vuoksi, että tiedonvälityksen ongelmia säädöstiedon välityksen ongelmat mukaan luettuina tarkastellaan hyvin monilla eri tieteenaloilla. Muun muassa tietojenkäsittelytieteiden alalta on löydettävissä runsaasti hyviä ja kiinnostavia tutkimuksia, jotka käsittelevät oikeudellisen tiedonvälityksen ongelmia1. Tutkimus ei kuitenkaan ole oikeudellista pelkästään sillä perusteella, että tutkimuskohteena on esimerkiksi säädöstiedon välitys. Oikeusinformatiikka eroaakin muista tiedonvälityksen ongelmia käsittelevistä tieteenaloista siinä, että se tarkastelee tiedonvälitystä kokonaisvaltaisesti oikeusjärjestyksen toiminnan osana. Lisäksi se keskittyy tutkimaan oikeudellisen tiedonvälityksen sääntelyä.
Demokraattista oikeusvaltiota koskeva teoriankehittely on paitsi toimiva myös ajankohtainen. Teoriankehittely on saanut nimenomaisen ilmauksensa säädetyssä laissa. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä eduskunnassa säädettiin perustuslakiimme uusi hallitusmuodon (1919/94) 1 § (1995/969), joka tuli voimaan 1.8.1995. Säännöksestä ilmenee, että Suomen oikeusjärjestys perustuu oikeusvaltiollisuuteen. Tämä ilmaistaan seuraavin sanoin: "[Suomen] valtiosääntö turvaa yksilön vapauden ja oikeudet." Säännöksestä on myös tulkittavissa, että hyvinvointivaltiollisuus rakentuu oikeusvaltiollisuudelle se ei suinkaan ole hävittämässä oikeusvaltiota, niin kuin joskus on väitetty. Hyvinvointivaltiollisuus ilmaistaan säännöksessä seuraavalla toteamuksella: "[Suomen] valtiosääntö edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa." Jokaiselle pyritään turvaamaan tasavertaiset mahdollisuudet toteuttaa oikeuksiaan ja nauttia vapauksistaan. Suomen laki -teosten systematiikan kannalta on ilahduttavaa havaita, että tämä hallitusmuodon säännös aloittaa Suomen laki 1995 I -teoksen. Varsinaisten perusoikeussäännösten ohella se sisältyy myös lakikirjan uuteen perus- ja ihmisoikeuksia koskevaan jaksoon.
Säädöskokoelmanumeroiden merkitseminen
Se, että oikeusjärjestyksen toiminta perustuu julkiseen, todistusvoimaiseen ja helposti saatavilla olevaan oikeuslähdemateriaaliin, on yksi oikeusvaltiollisuuden kulmakivistä. Oikeuslähdemateriaalin avulla yksilöt ja yhteisöt pystyvät ideaalitapauksissa ennakoimaan toimiensa oikeudelliset vaikutukset. Käänteisesti sama asia merkitsee sitä, että jälkikäteen aktualisoituvissa oikeudellisissa ongelmatilanteissa ratkaisija voi helposti osoittaa, että asiaan osallinen yksilö on ongelmatilanteen kannalta oikeudellisesti relevantteja toimia tehdessään tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää toimiensa oikeusseuraamukset.
Oikeusvaltiollisuuteen liitettäville perusperiaatteille ei tarvitse uhrata suurtakaan huomiota, jos oikeusjärjestys on staattinen. Jo yksin säädetty oikeus on kuitenkin jatkuvassa muutostilassa. Säädös voi joutua elinkaarensa aikana useiden muutosten kohteeksi: sen säännöksiä saatetaan muuttaa, kumota tai lisätä, ja niitä voidaan myös siirtää säädöksen systematiikan kannalta parempaan paikkaan.
Ajallisesti muutosta ilmentää esimerkiksi säädösten juokseva numerointi säädöskokoelmanumeroin. Itse säädöksen säädöskokoelmanumero on Suomen laki 1995 I -teoksessa säädöksen nimekkeen jäljessä. Myös alkuperäisestä säädöksestä kumotut tai muutetut tai siihen lisätyt säännökset merkitään säädöskokoelmanumeroilla. Jos säännös on kumottu, lakikirjaan tulee esimerkiksi seuraava merkintä: "57 § on kumottu L:lla 8.4.1983/368." Jos kokonainen pykälä on muutettu tai lakiin lisätään uusi pykälä, säädöskokoelmanumero tulee ennen pykälän ensimmäistä virkettä. Jos vain yhtä momenttia on muutettu tai pykälään on lisätty uusi viimeinen momentti, säädöskokoelmanumero tulee momentin viimeisen virkkeen jälkeen.2
Säädöskokoelmanumeron merkitsemisellä on useita funktioita. Yksi periaatteellisesti merkittävä tehtävä on todistusvoimaisen primäärimateriaalin yksilöiminen. Yksilöinti mahdollistaa helpon tiedonhaullisen siirtymän todistusvoimaa vailla olevasta, jäljennökseen rinnastettavasta lakikirjasta todistusvoimaiseen säädöskokoelman kappaleeseen. Aina silloin tällöin käy niin, ettei Suomen laki 1995 I -teoksen teksti vastaa Suomen säädöskokoelmassa julkaistua tekstiä. Lainsoveltajan tehtävä on periaatteessa varmistua siitä, että sovellettava lakiteksti on todella lakitekstiä.
Toinen merkittävä syy siihen, miksi säädöskokoelmanumero merkitään lakikirjaan, liittyy pyrkimykseen edistää oikeudellisten perustelujen kirjoittamista. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä edellytetään yhä useammin, että oikeudelliset viittaukset otetaan osaksi oikeudellisia perusteluja. Esimerkiksi tuomioistuinratkaisujen perustelemista koskevat oikeudenkäymiskaaren (1734/4) 24:3 § (1948/573) ja 24:15 § (1991/1064) yhdessä lainalaisuusperiaatteen ilmaisevan hallitusmuodon (1919/94) 92 §:n ja pöytäkirjaamista koskevien säännösten kanssa lähtevät siitä, että tuomioistuinviranomaisen on yksilöitävä ja pöytäkirjattava sovelletut oikeusohjeet. Sovellettujen oikeusohjeiden arvaileminen yleisten tiedonhallintakeinojen avulla ei ole asianosaisten eikä myöskään laillisuusvalvojien tehtävä3.
Kolmas merkittävä säädöskokoelmanumeroiden funktio on pyrkimys säädösten oikeaan ajalliseen soveltamiseen. Suomen oikeusjärjestykseen sisältyy velvollisuus välttää lain taannehtivaa soveltamista. Rikoslakien osalta tämä velvoitus ilmenee hallitusmuodon (1919/94) 6a §:stä (1995/969), ja lakien osalta yleensä sääntö on johdettavissa hallitusmuodon (1919/94) 1 §:stä (1995/969). Kansainvälisten sopimusten osalta taannehtivuuden välttäminen on ilmaistu valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 1980/33) 28 artiklassa.
Suomen laki 1995 I -teoksessa säädöksiä ja säännöksiä ei ole yksilöity tyydyttävästi säädöskokoelmanumeroiden avulla. Varsinkin aikaisemmalta ajalta on löydettävissä esimerkkejä päivitystilanteista, joissa säädöskokoelmanumeroa ei ole merkitty yllä mainitulla tavalla asianomaisen säädöksen tai säännöksen yhteyteen. Rikoslaista (1889/39) säädöskokoelmanumero puuttuu kokonaan4. Toisinaan jonkin luvun tietyn säännöksen säädöskokoelmanumero on tyydytty merkitsemään vain luvun otsikon alle. Tämä vanha merkitsemistapa näkyy paikka paikoin nykyisessäkin lakikirjassa katso esimerkiksi rikoslain (1889/39) 23:3 § (1976/960). Sen rinnalle on tullut uusi, parempi tapa merkitä säädöskokoelmanumero kokonaisia lukujakin uudistettaessa asianomaisten pykälien kohdalle katso esimerkiksi rikoslain (1889/39) 25:1 § (1995/578).
Puutteista saattaa olla haittaa esimerkiksi silloin, kun tarkastetaan säädöstekstin autenttisuutta tai kirjoitetaan perusteluja. Vakavimmaksi vaaraksi arvioisin kuitenkin sen, että puutteet saattavat aiheuttaa säännösten taannehtivaa soveltamista. Säädöskokoelmanumeron tehtävä on herättää lakikirjan käyttäjä tarvittaessa selvittämään säännöksen voimaantulo- ja siirtymäsäännökset. Puutteen aiheuttamat lainsoveltamisongelmat korostuvat, jos lakikirja päivitetään usein. Tällöin on todennäköistä, että päivittäminen tapahtuu useimpien uusien lakien siirtymävaiheen vielä kestäessä. Lainsoveltajat eivät tällöin siirtymävaiheessakaan käytä säädöskokoelman säädöksen alkuperäistä tekstiä vaan lakikirjaan otettua uutta säädöstekstiä. Lakikirjan toimittajalle jää vastuu siitä, että voimaantulo- ja siirtymäsäännökset on merkitty lakikirjaan. On todettava, ettei Suomen laki 1995 I -teoksessa noudatettu voimaantulo- ja siirtymäsäännösten merkintäkäytäntö ole vailla puutteita.
Yksi vaihtoehtoinen menettelytapa on jättää voimaantulo- ja siirtymäsäännökset kokonaan pois. Näin Suomen laki -teoksessa usein menetelläänkin. Yritin pistokokeena etsiä kuluttajansuojalakia (1978/38) (Yr 501) muuttaneen lain (1994/16) voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiä. En löytänyt lain yleistä ja varsinaista voimaantulo- ja siirtymäsäännöstä lakikirjasta silmäilemällä enkä edes tietokantaa apuna käyttämällä. Säännös oli jätetty lakikirjasta pois. Muutamien säännösten kohdalla olevia erityisiä siirtymäsäännöksiä sen sijaan löysin. Kuluttajasuojalain (1978/38) lailla (1994/16) muutettujen 5:31 §:n, 5:32 §:n, 8:34 §:n ja 8:35 §:n jäljestä löytyi seuraava erityinen siirtymäsäännös: "Tätä §:ää ei sovelleta, jos vaatimus kohdistuu elinkeinonharjoittajaan, joka on luovuttanut virheellisen tavaran tai materiaalin taikka tehnyt virheellisen suorituksen ennen 1.1.1994." Kuin toimittajan pahaksi onneksi juuri tällä kohtaa sattui kuin sattuikin olemaan virhe. Yleinen ja varsinainen voimaantulo- ja siirtymäsäännös kuuluu Suomen säädöskokoelmassa seuraavasti: "Tämä laki tulee voimaan 1. päivänä heinäkuuta 1994. Ennen tämän lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin ja annettuihin sitoumuksiin sovelletaan aikaisempaa lakia. Lain 5 luvun 31 §:n säännöksiä aikaisemman myyntiportaan virhevastuusta, 8 luvun 34 §:n säännöksiä materiaalintoimittajan virhevastuusta sekä 5 luvun 32 §:n ja 8 luvun 35 §:n säännöksiä muun elinkeinonharjoittajan virhevastuusta ei sovelleta, jos vaatimus kohdistuu elinkeinonharjoittajaan, joka on luovuttanut virheellisen tavaran tai materiaalin taikka tehnyt virheellisen suorituksensa ennen tämän lain voimaantuloa." Lakikirjan virheen johdosta lainsoveltaja juristi tai maallikko soveltaa helposti uutta lakia myös aikaisemmin tehtyihin sopimuksiin sekä mainittujen säännösten osalta elinkeinonharjoittajaan ajanjaksona 1.1.-30.6.1994, vaikka hänen pitäisi soveltaa vanhaa lakia.
Toinen vaihtoehtoinen menettelytapa on se, että voimaantulo- ja siirtymäsäännös otetaan yhden pykälän kohdalle. Tällöin toisten pykälien kohdalla viitataan voimaantulo- ja siirtymäsäännökset sisältävään pykälään katso esimerkiksi laki osamaksukaupasta (1966/91) 1a.3 § (1993/86) ja 5.4 § (1993/86) (Si 506). Kolmas keino on se, että voimaantulo- ja siirtymäsäännökset otetaan jokaisen säännöksen kohdalle katso asunto-osakeyhtiölain (1991/809) (Yr 109) lailla (1995/483) voimaan tulleet muutokset 82.1 §:ssä, 84 §:ssä ja 86 §:ssä.
Käsitykseni mukaan suurin osa lakimiehistä ja muista lakikirjan vakituisista käyttäjistä tietää, että voimaantulo- ja siirtymäsäännökset löytyvät uusimpien lakien viimeisistä pykälistä5. Ehdottaisinkin mietittäväksi järjestelmää, jossa säädöksen säännöksiin vaikuttavien säädösten voimaantulo- ja siirtymäsäännökset esitetään säädöskokoelmanumeron mukaisessa järjestyksessä viimeisten pykälien jäljessä. Jos säädöksen kumottuihin ja muutettuihin ja siihen lisättyihin säännöksiin on asianmukaisesti merkitty säädöskokoelmanumero, voimaantulo- ja mahdolliset siirtymäsäännökset on suhteellisen helppo tarkastaa keskitetysti yhdestä kohtaa. Näin lakikirjasta voitaisiin poistaa turhia sisäisiä viittauksia ja toistoja. Samalla siihen voitaisiin sisällyttää entistä enemmän voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiä. Säännönmukainen ja selkeä merkitsemisjärjestelmä varmasti vähentäisi voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiin liittyvää virheriskiä erityisesti virheellisen lainsoveltamisen riskiä.
Kielellisestä ohjauksesta
Monet juristit ovat kiinnostuneita oman ilmaisunsa kehittämisestä. Tämä harrastus selittyy varsinkin virkakielen osalta selkeästi oikeusjärjestyksen toiminnalla. Tärkein motiivi ilmaisun parantamiseen liittyy julkisuusperiaatteen toteuttamiseen, vaikka kielikysymys alunperin tulikin kiinnostuksen kohteeksi julkisuusperiaatteesta irrallaan. Eniten on keskusteltu virkakielestä. Lakitekstien, hallitusten esitysten ja tuomioistuinratkaisujen kielen selkeys ja ymmärrettävyys olivat voimakkaasti esillä, kun eduskunnassa keskusteltiin valtioneuvoston vuonna 1971 antamasta oikeudenkäyntimenettelyuudistusta koskeneesta selonteosta6. Vuonna 1981 virkakielikomitea jätti mietintönsä7, ja seuraavana vuonna säädettiin valtioneuvoston päätös toimenpiteistä valtion viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi (1982/497)8. Nyt virkakielikysymyksen suhde julkisuusperiaatteeseen on tullut uuteen, mielenkiintoiseen vaiheeseen. Uusiin, 1.8.1995 voimaan tulleisiin perusoikeussäännöksiin sisältyy hallitusmuodon (1919/94) 10.2 § (1995/969), jossa julkisuusperiaate nostetaan perusoikeustasolle.
Suomalaisen perusoikeusajattelun yksi heikkous on se, että tulkinnoista puuttuu dynaamisuus. Lisäksi sille on ominaista tietty varovaisuus argumentoida yleisillä periaatteilla, kun päätöksenteon kohteena ovat konkreettiset tai tekniset yksityiskohdat. Tästä syystä on aikaista sanoa mitään julkisuusperiaatteen ilmaisevan hallitusmuodon (1919/94) 10.2 §:n (1995/969) tulevasta merkityksestä. Pahin mahdollinen vaihtoehto on pysähtyminen vanhoihin lakisystemaattisiin katsantotapoihin. Julkisuusperiaatteen avulla on mahdollista saada ote paitsi perinteisesti käsitetystä asiakirjajulkisuudesta myös päätösten perusteluvelvoitteesta, pöytäkirjaamista ja asiakirjojen laatimistapaa koskevista säännöksistä, virkakielestä, tietojärjestelmien suunnittelusta sekä säädösten ja normien julkaisemisesta.
Suomen laki 1995 I -teos on osaltaan erinomainen kanava vaikuttaa siihen, että julkisuusperiaate käytännössä toteutuu näillä eri alueilla. Suomen laki -teoksilla on ainakin toistaiseksi vahva tosiasiallinen asema oikeudellista tietoa tarvitsevien keskeisimpänä työvälineenä. Jos teokset saataisiin paremmin vastaamaan konkreettisia käyttötilanteita, ne voisivat merkittävällä tavalla vaikuttaa muun muassa oikeudellisten ratkaisujen perustelemiseen ja pöytäkirjaamiseen, virkakieleen sekä asiakirjojen hallintaan tietojärjestelmissä.
Sille, miten teokset vaikuttavat oikeudellisten ratkaisujen perustelemiseen ja pöytäkirjaamiseen, virkakieleen sekä asiakirjojen hallintaan tietojärjestelmissä, on suuri merkitys lyhenteiden käytöllä. Eräisiin ulkomaisiin lakikirjoihin verrattuna Suomen laki -teoksissa käytetään lyhennyksiä puutteellisesti. Puuttuvat lyhenteet ovat puute ensiksikin työekonomisessa mielessä. Mielestäni on kohtuutonta vaatia lainsoveltajilta viittausten käytön lisäämistä niin kauan kuin Suomen laki -teoksissa ei ole kattavasti lyhenteitä niiden sisältämistä säädöksistä. Nykyisin viittauksen tekeminen vaatii melkoisesti työtä, kun säädösten usein pitkät nimet on kirjoitettava kokonaan. Toiseksi lyhenteiden puute aiheuttaa epäyhtenäisyyttä, joka saattaa vaikeuttaa viittausten käyttöä tietokoneistetussa tiedonhallinnassa ja tietohallinnossa. Itse keksityt lyhenteet eivät välttämättä ole yleisesti käytettyjä. Kolmanneksi lyhenteiden puuttuminen saattaa vaikuttaa viittausten käytön kautta epäedullisesti myös virkakielen selkeyteen ja ymmärrettävyyteen.
Virkakielessä käytettävät viittaukset jakavat juristit ja kielenhuoltajat eri leireihin. Kielenhuoltajat suosittelevat melko usein, että viittaukset jätettäisiin kokonaan pois. Perustelunaan he mainitsevat usein sen, että viittaukset vaikuttavat kielteisellä tavalla tekstin selkeyteen ja ymmärrettävyyteen. Juristeissa on puolestaan sellaisia, jotka vaativat, että esimerkiksi tuomioistuimet viittaavat oikeudellisten perustelujensa osana nimenomaisesti sovellettuihin oikeuslähteisiin. Jos viittaukset jätetään kokonaan pois tai ne sijoitetaan perusteluista erilliseksi luetteloksi asiakirjan loppuun, perustelujen tiedonhallinnallinen yhteys oikeuslähteisiin useimmiten katkeaa. Viittauksia vaativien juristien mielestä yhteyden säilyttäminen olisi kuitenkin tärkeää, jotta ratkaisujen perustelujen ymmärtäminen olisi mahdollista.
Kielenhuoltajat ovat oikeassa siinä mielessä, että viittaukset ovat teknistä hakutietoa. Jos viittausten osuus tekstistä ylittää tietyn määrän, tekstin luettavuus heikkenee. Mutta myös juristit ovat oikeassa, sillä pelkkä perusteluteksti ilman viittauksia ei useinkaan tue oikeudellista tiedonhallintaa eikä niitä erilaisia oikeudellisia funktioita, jotka perustuvat asiakirjojen keskinäisiin yhteyksiin. Yksi mahdollisuus ratkaista dilemma on käyttää lyhenteitä. Niiden yli on itse perustelutekstiä luettaessa helppo hyppiä, ja lyhenteinä viittausten osuus itse tekstimassasta ei useinkaan nouse luettavuuden kannalta sietämättömälle tasolle. Suomen laki -teosten auktoriteetilla lyhenteet olisi helppo tehdä yleisiksi ja yleisesti tunnetuiksi.
Työekonomisten seikkojen, viittaustapojen yhtenäisyyden ja virkakielen selkeyden ja ymmärrettävyyden huomioon ottaminen edellyttäisi kattavan lyhenneluettelon lisäksi sitä, että kaikki säädöstä koskevat tiedot keskitettäisiin yhdelle sivulle tai yhteen paikkaan. Nykyisin säädöksiä koskevia eri tietoja on etsittävä milloin mistäkin. Esimerkiksi säädöksen säädöskokoelmanumero on tähän mennessä merkitty vain säädöksen alkuun. Ehdottaisin harkittavaksi sitä, että numero lisättäisiin myös sivun ylämarginaaliin. Se olisi samalla hyvä paikka säädösten lyhenteille. Lyhenteen täytyisi luonnollisesti käydä ilmi myös säädöksen alusta. Tietojen hajoaminen useille sivuille saattaa lisäksi aiheuttaa hankaluuksia sellaisen lain kohdalla, jonka pykälät on numeroitu luvuittain eikä juoksevasti lain alusta loppuun. Tällaisissa laeissa luvun järjestysnumero olisi mahdollista lisätä kaksoispisteellä erotetun pykälännumeron eteen. Tällöin luvun järjetysnumero voitaisiin ottaa pois sivun ylämarginaalista9.
Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta yhdestä kielenkäyttöön liittyvästä yksityiskohdasta. Monia on varmasti vaivannut kirjoitustapa, jota Suomen laki -teosten esipuheissa käytetään teoksen nimekkeestä (itse nimeke on kirjoitettu kokonaan suuraakkosin). Esipuheissa nimekkeen molempien osien alkuun kirjoitetaan iso alkukirjain (Suomen Laki). Minua kirjoitustapa on vaivannut niin paljon, että kysyin asiaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimistosta10. Sari Maamieheltä saamani vastauksen mukaan suomen kielen normaalikirjoitussääntöjen mukaan sana laki kirjoitettaisiin teoksen nimekkeessä pienellä. Teoksessa Suomen lainopillinen kirjallisuus teoksen nimeke kirjoitetaan vuosilta 1955-1981 suosituksen mukaisesti. Itse jatkan nimekkeen kirjoittamista muodossa Suomen laki, kunnes jonkin muun käytännön voidaan osoittaa vakiintuneen.
Viittaukset lainvalmisteluaineistoon
Asetus Suomen säädöskokoelmasta (1980/696) ja erityisesti sen 6.3 § olivat 1980-luvun merkittävimpiä oikeudelliseen tiedonhallintaan ja tietohallintoon liittyviä uudistuksia. Mainitussa säännöksessä todetaan, että julkaistavaa lakia koskevassa vihkossa on oltava viittaus lakialoitteeseen ja hallituksen esitykseen sekä eduskunnan valiokuntien mietintöihin. Taxell on lainsäätäjää ja tuomareita tarkastelleessa kirjoituksessaan katsonut, että viittaukset lainvalmistelutöihin lisäävät näiden tosiasiallista painoarvoa11. Yleisessä muodossaan väite on järkeenkäypä. Tuomareiden tiedonhallinnasta ei kuitenkaan tietojeni mukaan ole tehty tieteelliset mitat täyttävää empiiristä tutkimusta.
Suomen laki 1995 I -teoksen toimittajan mukaan lakikirjassa viitataan lain otsikon alla lakia koskeneeseen hallituksen esitykseen tai lakialoitteeseen. Suomen laki 1995 I -teoksen viittaukset eivät siis koske eduskunnan valiokuntien mietintöjä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mietinnössä PeVM 1994/1 korostetaan kuitenkin eduskunnan valiokuntamietintöjen ensisijaisuutta hallituksen esityksiin nähden. Samalla esitetään voimakasta kritiikkiä lainsoveltajia kohtaan. Kritiikin kärki kohdistuu lainsoveltajien tapaan sivuuttaa ne eduskunnan laille antamat perustelut, jotka tarkoituksellisesti poikkeavat hallituksen esityksestä.
On selvää, että juristien työvälineet jossakin määrin ohjaavat heidän ratkaisujaan. Tässä mielessä on perusteltua kysyä, onko se, ettei Suomen laki 1995 I -teoksessa viitata eduskunnan valiokuntien mietintöihin, osaltaan vaikuttamassa perustuslakivaliokunnan havaitsemiin perustelukäytäntöihin, joissa valiokuntamietinnöt sivuutetaan? Suomen laki 1995 I -teoksen toimittaja ja Suomen laki 1981 I -teoksen toimittajat eivät ole millään tavalla perustelleet ratkaisuaan jättää kyseiset viittaukset pois. Ilmeisesti asiassa ei olekaan kyse mistään tietoisesta päätöksestä. Suomen laki 1981 I -teoksen esipuheessa vain todetaan säädöskokoelma-asetuksen vuoden alusta voimaan tullut muutos, jonka perusteella lakikirjassa on alettu viitata hallituksen esitykseen tai lakialoitteeseen. Kyse on kuitenkin periaatteellisesti merkittävästä ratkaisusta, jota on jälkikäteen vaikea perustella esimerkiksi tilan puutteella. Toimittajat ja toimitusneuvosto jäävät tässä kohtaa kiinni oikeudellista tiedonhallintaa ja tietohallintoa koskevista ajattelun aukoista.
Viittaukset kansainvälisiin sopimuksiin
Silmämääräisten havaintojeni mukaan lakikirjassa on varsin paljon viittauksia kansainvälisiin sopimuksiin. Kansainväliseen materiaaliin viittaaminen on ilmeisesti yleisen tendenssin vaikutuksesta entisestään lisääntynyt. Lakimiehet ovat nähdäkseni panneet tämän merkille positiivisena seikkana. Kansainvälisyyden korostaminen saattaa kuitenkin mennä niin sanotusti "yli", jolloin on vaarana, että unohdetaan viittausten käytön perusteet ja tarkoitus.
Kun kansainvälinen sopimus saatetaan voimaan niin sanotulla asiasisältöisellä voimaansaattamislailla, kansainvälinen sopimus jää usein lain taustalle, vaikka sopimus sinänsä onkin asiasisältöisen voimaansaattamislain perusta. Lain soveltaminen perustuu normaalitapauksissa asiasisältöisen voimaansaattamislain tekstiin. Blankettilailla tai -asetuksella voimaansaatettuja sopimuksia puolestaan sovelletaan lähtökohtaisesti sopimuksen suomenkieliseen tekstiin nojautuen. Käännöksen perustana oleva vieraskielinen sopimusteksti jää taustalle.
Asiasisältöinen voimaansaattamissäädös ja kansainvälisen sopimuksen suomenkielinen versio voidaan kuitenkin valtiosopimuksia koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 1980/33) 33.2 artiklan mukaan usein käsittää Suomen valtiota velvoittavan kansainvälisen sitoumuksen kannalta todistusvoimaa vailla oleviksi käännöksiksi. Asiasisältöisen voimaansaattamissäädöksen ja suomenkielisen sopimustekstin soveltamisessa saattaa syntyä ongelmia, jos kansainvälisen velvoitteen perustana oleva todistusvoimainen, usein vieraskielinen sopimus on ristiriidassa niiden kanssa. Tästä syystä on tärkeää, että säilytetään tiedonhallinnallinen kytkentä toisaalta asiasisältöisten voimaansaattamissäädösten ja suomeksi julkaistujen kansainvälisten sopimusten sekä toisaalta todistusvoimaisten vieraskielisten kansainvälisten sopimusten välillä. Tätä periaatetta noudatetaan esimerkiksi lain kansainvälisten sopimusten julkaisemisesta (1982/360) 5.1 §:ssä. Säännöksen mukaan sopimukset julkaistaan sopimussarjassa suomeksi ja ruotsiksi, ja milloin suomi tai ruotsi eivät ole sopimuksen alkuperäisiä kieliä (lue todistusvoimaisia), sopimukset julkaistaan ainakin yhdellä vieraalla kielellä.
Hyvä esimerkki suomeksi julkaistuun kansainväliseen sopimukseen liittyvästä käännösproblematiikasta on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen (SopS 1976/8) 9.4 artikla. Vapaudenriistoa koskevan säännöksen suomenkielisen ja todistusvoimaisten vieraskielisten tekstien välille syntyy helposti tulkinnallinen ristiriita.
Ristiriidan poistaminen edellyttää tiedonhallinnallista siirtymää säännöksen vieraskieliseen tekstiin. Tämä tapahtuu parhaiten sopimussarjan numeron avulla, joka mainitaan lakikirjassa sopimuksen voimaansaattamisasetuksen nimekkeen yhteydessä.
Suomen laki -teoksessa oleva säännöksen suomenkielinen versio: "Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai vangitsemalla [kursivointi JK], on oikeus tuomioistuimessa vaatia, että hänen vapaudenriistämisensä laillisuus viipymättä tutkitaan ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen."
Suomen säädöskokoelman sopimussarjasta numerolla SopS 1976/108 poimittu englanninkielinen todistusvoimainen teksti: "Anyone who is deprived of his liberty by arrest or detention [kursivointi JK] shall be entitled to take proceedings before a court, in order that such court may decide without delay on the lawfulness of his detention and order his release if the detention is not lawful."
Sopimuksen suomenkielisessä versiossa sanat arrest ja detention on käännetty sanoiksi pidättäminen ja vangitseminen. Suomen lakikielessä pidättämisellä ja vangitsemisella on voimakkaasti rikosoikeudellinen merkitys. Säännöstä on tästä syystä helppo tulkita niin, että se tarkoittaa vain rikosoikeudellista pidättämistä ja vangitsemista. Sopimussarjassa julkaistu todistusvoimainen englanninkielinen teksti ei sisällä yhtä vahvoja rikosoikeudellisia merkityksiä. Arrest ja detention voivat merkitä rikosoikeudellisia, siviilioikeudellisia tai hallinnollisia (esimerkiksi sotilas-, ulkomaalais- tai lääkintäviranomaisten) toimenpiteitä. Tulkintaongelmaa on käsitelty esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomitean 7.4.1989 antamassa ratkaisussa (Yhdistyneiden Kansakuntien asiakirja CCPR/C/35/D/265/1987/Rev. 1)12 ja ratkaisussa KHO 1993 A 25.
Asiasisältöisten voimaansaattamissäädösten kohdalla kyse ei ole enää pelkästä käännösproblematiikasta. Asiasisältöinen voimaansaattamissäädös voi olla lain tasoinen, jolloin sitä sovelletaan lähtökohtaisesti kansainvälisestä sopimuksesta riippumatta. Tämän lisäksi kansainvälinen sopimus saatetaan voimaansaattaa asetuksella, jonka jälkeen sitä sovelletaan normihierarkkisten periaatteiden mukaisesti asetuksen tasoisena asiasisältöisen voimaansaattamislain rinnalla. Jotta asiasisältöisen voimaansaattamissäädöksen perustana oleva kansainvälinen sopimus ei jäisi kokonaan unohduksiin, asiasisältöiseen voimaansaattamissäädökseen otetaan usein nimenomainen viittaus sen perustana olevaan kansainväliseen sitoumukseen. Kun tällaiselle viittaukselle ei ole löytynyt lakiteknisesti soveliasta paikkaa itse säädöksestä tai viittaus on muusta syystä jätetty pois säädöstekstistä, sitä on usein etsittävä asiaa koskevasta valmisteluaineistosta.13
Suomen laki -teosten viittauksista voidaan mielestäni huoletta jättää pois sellaiset viittaukset, jotka on helppo selvittää virallisesta aineistosta. Esimerkiksi Heikki Halila on joskus ehdottanut, että Suomen laki -teoksiin otettaisiin viittaukset myös valtion komiteoihin14. Viittaukset komiteoihin sisältyvät valtioneuvoston Hallitusten esitysten laatimista koskevien ohjeiden mukaisesti hallitusten esitysten aikaisemmasta valmistelusta kertovaan jaksoon (5.1)15, joten niiden toistaminen lakikirjassa ei ole tarpeen.
Lain riippuvuus kansainvälisistä sopimuksista selviää edellä kerrotulla tavalla itse laissa olevasta viittauksesta tai hallituksen esityksessä olevasta omasta vakiojaksosta (6.2)16.
Tarpeettomana toistona voidaan tilanteesta riippuen pitää lakikirjan toimittajan viittauksia kansainvälisiin sopimuksiin, jos itse laissa on jo viittaus tai se on otettu hallituksen esitykseen sille varatulle vakiopaikalle. Virallisaineistoissa olevia viittauksia saatetaan kuitenkin joutua täydentämään. Jos virallisesta viittauksesta puuttuu informaatio sopimuksen voimaansaattamissäädöksestä tai sopimussarjassa julkaisemisesta, tiedot on silloin syytä täydentää toimittajan viittauksena.
Esimerkkinä siitä, miten viittausperiaatteita sovelletaan asiasisältöisen voimaansaattamislain yhteydessä, voidaan tarkastella ydinvastuulakia (1972/484). Lain perustana olevaan kansainväliseen sopimukseen viitataan vain ydinvastuulain (1972/484) 1.1,j §:ssä (Si 306). Viittausta kyseiseen sopimukseen ei toisteta säädöksen nimekkeen alla olevassa luettelossa. Itse lain sisältämä viittaus on kuitenkin epätäydellinen. Säännöksen alle olisikin ollut syytä ottaa viittaus asetukseen vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta (1972/485) ja maininta sopimussarjan numerosta SopS 1972/20, jolla mainittu sopimus on voimaansaatetussa muodossa julkaistu sopimussarjassa. Säännöksen alle olisivat kuuluneet myös viittaus asetukseen vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehdyn 28 päivänä tammikuuta 1964 tehdyllä lisäpöytäkirjalla muutetun yleissopimuksen muuttamisesta tehdyn pöytäkirjan voimaansaattamisesta (1990/16) ja maininta sopimussarjan numerosta SopS 1990/1, jolla mainittu muutos on julkaistu sopimussarjassa. Mikäli ydinvastuulaissa (1972/484) olevan viittauksen dokumentointia täydennettäisiin esittämälläni tavalla, lakikirjan käyttäjä pääsisi helpommin perille sopimuksen valtionsisäisestä statuksesta. Helpompaa olisi myös sopimusta koskevan tekstin etsiminen sopimussarjasta.
Lainvalmistelumateriaaliin tehtävien viittausten osalta ydinvastuulaki (1972/484) kuuluu niihin vanhoihin säädöksiin, joista ei viitata hallituksen esityksiin. Viittaukset kansainvälisten sopimusten voimaansaattamista koskevaan lainvalmistelumateriaaliin ovat tai olisivat kuitenkin tarpeen ja tärkeitä. Niiden puuttuminen saattaa aiheuttaa samantapaisia ongelmia, joista mainitsin edellä kirjoittaessani lainvalmistelumateriaaliin viittaamisesta. Kansainvälisen velvoitteen valtionsisäisesti voimaansaattaneen lainsäätäjän perustelut voivat jäädä puuttuvien viittausten takia tutkimatta. On kuitenkin mahdollista, että valmisteluaineisto sisältää lainsoveltajille tarkoitettua arvokasta tietoa kansainvälisen sopimuksen suhteesta kansalliseen oikeusjärjestykseen (esimerkiksi varaumien tarkemmat perustelut).
Edellä kansainvälisten sopimusten osalta esitetty voidaan yhteenvedonomaisesti tiivistää kehotukseen välttää toistoa sekä suoria viittauksia kansainväliseen materiaaliin. Suorilla viittauksilla tarkoitan viittauksia, joista ei nimenomaisesti käy ilmi kansainvälisen sopimuksen valtionsisäinen voimaansaattaminen, sopimussarjassa julkaiseminen tai voimaansaattamisen yhteydessä syntynyt lainvalmisteluaineisto. Viittauksen olisi hyvä sisältää tieto siitä säädöksestä, jolla sopimus on saatettu voimaan. Olennainen osa viittausta on myös se sopimussarjan numero, jolla sopimus on voimaansaatetussa muodossa julkaistu. Nämä tiedot ratkaisevat kansainvälisen sopimuksen valtionsisäisen soveltamisen. Lakia soveltava viranomainen ei voi soveltaa säädöstasoisena normina sellaista kansainvälistä sopimusta, jota ei ole saatettu voimaan eikä julkaistu.17 Tärkeää on myös se, että lailla voimaansaatettujen sopimusten yhteydessä viitattaisiin kattavasti hallituksen esityksiin ja valiokuntamietintöihin.
Suomen laki -teosten päivitys
Olen jo aikaisemmin julkaissut varsin laajaan aineistoon perustuvan, mutta eräiden epävarmuustekijöiden takia vain suuntaa antavan tutkimuksen Suomen laki -teosten ajantasaisuudesta. Tutkimuksesta kävi ilmi, että teokset täyttävät melko hyvin perustehtävänsä: ne pitävät sisällään vain voimassa olevaa oikeutta. Tämän arvion testaamiseksi minulla ei ollut mahdollisuutta uudistaa tutkimustani. Huomioni kiinnittyi kuitenkin oikeudenkäymiskaaren (1734/4) 24:4a §:n (1991/1064) alla olevaan vähäpätöiseen valtioneuvoston päätökseen nimikirjoituksista virallisissa asiakirjoissa (1942/871). Kyseinen säädös on kumottu valtioneuvoston päätöksen paperin käyttämisestä viranomaisissa sekä kirjeenvaihdon yksinkertaistamisesta (1942/1118) 19 §:llä noin 50 vuotta sitten. Ilahduttavaa oli sen sijaan panna merkille, että aikaisemmassa tutkimuksessani mainittuja esimerkkejä päivittämättömistä viittauksista oli korjattu. Säädöstekstissä olevia vanhentuneita viittauksia oli merkitty hakasulkein, ja toimittajien viittauksia kumottuihin säädöksiin oli poistettu.18
Kirjoitusvirheet
Kirjoitusvirheet ovat painetussa lakikirjassa todellinen ongelma, jos ne samalla muuttavat asiallisesti lakia. Suomen laki -teoksen tietokantaversiossa FSLV, joka perustuu samaan elektroniseen aineistoon kuin Suomen laki -teos, oli 17.3.1994 tällainen Ari Koivumaan sattumalta havaitsema asiasisältöä muuttanut virhe.
Tekijänoikeuslain (1961/404) 2 luvun 23 § (1993/418)
Tietokannassa FSLV 17.3.1994: "Kun kirjallinen teos tai sävellysteos on julkaistu, saa kappaleita, jotka julkaiseminen käsittää, levittää edelleen sekä näyttää julkisesti, kun kappale on tekijän suostumuksella myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu. (7.5.1993/418)"
Säädöskokoelmassa: "Kun kirjallinen teos tai sävellysteos on julkaistu, saa kappaleita, jotka julkaiseminen käsittää, levittää edelleen sekä näyttää julkisesti. Tietokoneohjelman kappaleen saa kuitenkin levittää edelleen sekä näyttää julkisesti, kun kappale on tekijän suostumuksella myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu."
Systemaattista tutkimusta siitä, kuinka yleisiä tämäntapaiset virheet ovat lakikirjassa, en voinut tätä arviota varten tehdä. Tarkistin kuitenkin, oliko yllä mainitsemani virhe siirtynyt painettuun lakikirjaan. Se ei ollut toistunut vuoden 1994 eikä vuoden 1995 lakikirjoissa.
Minun oli määrä saada arvioitavakseni myös Suomen laki -teoksen CD-ROM -versio. Kauppakaari-yhtymä Oy:n lakikirjatoimituksen päällikkö Ari Apilo kieltäytyi kuitenkin kaikesta yhteistyöstä kanssani, sen jälkeen kun olin julkaissut Painatuskeskus Oy:n Yrityksen lakikantaa koskevan arvosteluni (LM 1995/6 s. 1162 ss.). Esitin arvostelussa näkemykseni siitä, että säädösten virallinen elektroninen julkaiseminen parantaisi "tiedonvälityksen varmuutta" (s. 1166-1167). Erityisen närkästynyt Apilo oli samassa yhteydessä esittämästäni arviosta, jonka mukaan Suomen laki CD-ROM:in versiota 1995/2 vaivaavat "tuhatmääriin nousevat asiasisältöä muuttamattomat kirjoitusvirheet".19
Arvio perustuu vuonna 1991 tekemääni kattavaan tutkimukseen, jonka mukaan Suomen laki -teosten elektronisessa aineistossa oli noin 5 000 suomen kielen kannalta epäilyttävää merkkijonoa. Samansuuntaisia olivat myöhemmin tekemäni pistokokeen luonteiset havainnot. Omia havaintojani tuki myös oikeusinformatiikan instituutissa laadittu 5.6.1995 päivätty raportti20.
Esittämäni arvio ei koske Suomen laki CD-ROM:in vuoden 1995 viikolla 47 ilmestynyttä versiota 1995/3 eikä myöskään Suomen laki 1995 I -teosta. Osa aikaisemmin havaituista virheistä on myöhemmin korjattu. Vertaa esimerkiksi työttömyysturvalain (1984/602) 9a §:n virheellistä sanaa "amattitaitonsa" Suomen laki 1994 I -teoksessa (Ty 5a) ja oikein kirjoitettua samaa sanaa "ammattitaitonsa" Suomen laki 1995 I -teoksessa (Ty 126). Osa virheistä kuitenkin sisältyy myös Suomen laki -teoksen mainittuihin uudempiin versioihin. Harva oikolukuohjelma jättäisi esimerkiksi havaitsematta lakikirjaan sisältyviä sanoja, joissa kirjain o on korvautunut luvulla 0. Katso esimerkiksi lain yrityksen saneerauksesta (1993/47) 73 §:n (Pr 501) ensimmäistä sanaa "0hjelmaehdotuksen" ja lain yksityishenkilön velkajärjestelystä (1993/57) 22 §:n (Pr 504) ensimmäistä sanaa "0ikeusvaikutusten". Vaikka Kauppakaari-yhtymä Oy pyrkii ylläpitämään laaduntarkkailua, se ei ole vielä kyennyt voittamaan varauksetonta luottamusta.
Virheitä voi tietysti yrittää puolustaa väittämällä, että ne sisältyvät alkuperäiseen lakitekstiin. Tällainen toteamus yhdistyy joskus käsitykseen, jonka mukaan lakiteosten toimittajilla ei ole oikeutta saati velvollisuutta korjata lakitekstissä havaitsemiaan virheitä. Kysymys siitä, kuka saa ja kenen pitää korjata kirjoitusvirheitä lakiteksteistä, on valtiosääntö- ja sopimusoikeudellinen. Mielestäni asiasisältöä muuttamattomat ja tiedonhallintaa vaikeuttavat virheet voi lakiteksteistä korjata kuka tahansa tiedonvälittäjä. Elektronisten julkaisujen laatijoilla on tähän jopa velvollisuus uhalla, että he muuten vastaavat virheistä mahdollisesti aiheutuvista vahingoista21. Sopimusten vastuuvapauslausekkeetkin voivat osoittautua törkeissä laiminlyöntitapauksissa tehottomiksi22. Asiasisältöisten virheiden korjaaminen sen sijaan kuuluu lain säätämiseen toimivaltaisille viranomaisille23.
Lakikirjojen hinta
Yksi keskeinen syy siihen, että Suomen laki -teoksia alettiin julkaista, oli aikaisempien lakikirjojen korkea hinta. Lakikirjojen kalleus oli muodostunut säädöstiedon leviämisen esteeksi. Suomen laki -teoksia valmistelleen komitean mukaan lakikirjasta ei aina hankittu uusinta painosta, koska siihen ei ollut varaa. Tämä puolestaan vaaransi oikeusturvaa24. Komiteanmietinnössä arvaillaan lakikirjojen tuotantokustannuksia ja teosten myynnistä yksityisille kustantamoille syntyneitä voittoja. Pohdinnoissa törmätään tiedon puutteeseen. Lopputuloksena todetaan, että liikesalaisuus suojaa aikaisempien kustantajien asiaa koskevia tietoja.25Suomen laki -teoksen julkaisemisen uskomista Suomen Lakimiesliitolle komitea perusteli seuraavasti: "Varmana voitaneen.. pitää, että mainittu liitto pitäisi kunnia-asianaan huolehtia siitä..., ettei sen [Suomen lain] hinta nousisi korkeammaksi kuin on välttämätöntä."26
Olen kuullut vastavalmistuneilta entisiltä opiskelijoiltani joskus huomautuksia nykyisten Suomen laki -teosten kalliista hinnasta. Hinta on ongelma erityisesti siinä vaiheessa, kun tuloja ei ole vielä juuri kertynyt ja varoja täytyy käyttää ensisijaisesti omaan elämiseen. Jos tämäntyyppiset huomautukset viittaavat todellisiin ongelmiin, niiden laajuus olisi syytä selvittää tieteellisen tutkimuksen keinoin. Oikeudellisen tiedon hinnan vaikutusta oikeudellisen tiedon välittymiseen voisi tutkia esimerkiksi oikeuden taloustieteen viitekehyksestä. Valitettavasti tutkittua tietoa siitä, miten lakikirjojen hinta ja niiden julkaisemiseen annettu valtion tuki vaikuttavat säädöstiedon leviämiseen, ei ole.
Lähestyinkin asiaa toisesta näkökulmasta: pyysin Kauppakaari-yhtymä Oy:ltä tietoja lakikirjan hinnan määräytymisperusteista. Niitä ei minulle kuitenkaan toimitettu. Ilmeisesti Suomen Lakimiesliitto ja sen hallitsema Kauppakaari-yhtymä Oy / Lakimiesliiton Kustannus pitävät riittävänä, että he etupäässä itse valvovat 'yleisen edun' toteutumista Suomen laki -teosten julkaisemisessa. Tietojen puuttuessa ulkopuolisten on vaikea ottaa kantaa siihen, miten Suomen Lakimiesliitto ja sen hallitsema Kauppakaari-yhtymä Oy / Lakimiesliiton Kustannus ovat toteuttaneet niille uskottua ja valtion tukemaa yleishyödyllistä tehtävää.
Lopuksi
Otin alussa esille demokraattista oikeusvaltiota koskevan teoreettisen viitekehyksen, jota olen käyttänyt arvioinnissani. Suomen laki -teosten uudistamisprosessi lienee kuitenkin saanut enemmän vaikutteita sellaisesta ajattelullisesta lähestymistavasta, joka yksipuolisesti painottaa teosten systematiikan merkitystä. Systematiikan korostaminen näkyy paitsi itse lakikirjassa myös teoksen mukana jaetussa vihkosessa Suomen laki lakikirjauudistus 1995. Vihkonen keskittyy vain ja ainoastaan Suomen laki -teosten systematiikkaan, joka epäilemättä onkin niiden vahvuus. Pidän nykyistä systematiikkaa edellistä parempana, mutta juuri tästä syystä en ole katsonut tarpeelliseksi keskittyä arvioinnissani teosten tähän puoleen. Oikeusvaltiollista näkökulmaa korostamalla olen pyrkinyt paikkaamaan systematiikan yksipuolisesta painottamisesta aiheutuneita aukkoja. Muitakin vaihtoehtoisia näkökulmia olisi. Oikeudellisen ajattelun moniarvoisuuden vaaliminen olisi riittävä peruste hyväksyä empiirinen näkökulma yhdeksi mahdolliseksi lähestymistavaksi. Edellä olen viitannut siihen mahdollisuuteen, että empiirisin tutkimuksin saadaan lisätietoa oikeudellisen tiedon välittymisestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä.27 Oikeuden taloustiede voisi olla mielenkiintoinen näkökulma selvittää sitä, miten oikeudellisen tiedon hinta vaikuttaa tiedon välittymiseen. Tulevaisuudessa vanhoista ja uusista oikeustieteen traditioista liikkeelle lähtevä oikeusinformatiikan tutkimus rakentanee perusteet systemaattiselle oikeudellista tiedonhallintaa ja tietohallintoa koskevalle ajattelulle. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että yliopistot pystyvät turvaamaan tutkimustyön edellytykset ja tutkimuksen moniarvoisuuden28.
1 Ajankohtaisena esimerkkinä voisi mainita Airi Salmisen johtaman RASKE-projektin, joka käyttää tapausesimerkkinä eduskunnan asiakirjahallintoa.
2 Katso toimittaja Pekka Timosen esipuhe s. VIII.
3 Sipponen, Kauko: Lainsäädäntövallan delegoiminen. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1965. S. 58-59. Oikeuskansleri: Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus vuodelta 1993. Helsinki: Painatuskeskus Oy, 1994. S. 61-62 10-11 k. ja s. 65 12 k.
4 Rikoslain (1889/39) säädöskokoelmanumero on vihkon numero. Ennen vuotta 1920 säädöskokoelmanumero oli vihkon numero, ja vihko saattoi sisältää useita säädöksiä. Kun esimerkiksi säädösten muutoksia sisältävästä SMUR-tietokannasta etsii säädösdokumentteja vuotta 1920 edeltävien vuosien säädöskokoelmanumeroilla, haussa saa toisinaan useita eri säädöksiä. Vaikka vanhemmat säädöskokoelmanumerot eivät täysin yksiselitteisesti yksilöikään säädöstä, niiden käyttö olisi ainakin tietokoneistetuissa järjestelmissä suotavaa. Merikoski, Veli: Asetuskokoelman käyttämisen yksinkertaistamisesta. Lakimies. 1939. S. 41-43.
5 Oikeusministeriö: Hallituksen esitysten laatimisohjeet. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. S. 13.
6 Valtioneuvoston selonteko oikeudenkäyntimenettelyn ja tuomioistuinlaitoksen uudistamisesta. Valtiopäiväasiakirjojen pöytäkirjat 1971 vp s. 989-995, 1071-1100, 1569-1601 ja 1668-1697.
7 KM 1981:26: Kieli ja virkakoneisto virkakielikomitean mietintö. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1981. (Komiteanmietintö 1981:26.)
8 Oikeuskansleri (Dnro 258/1/91, annettu 22.10.1992) on ainakin yhdessä ratkaisussaan soveltanut mainittua valtioneuvoston päätöstä. Suurin osa meistä juristeista on haavoittuvaisia kielenkäytön laatua arvioitaessa. Ratkaisun tehneen apulaisoikeuskanslerinkin kieli on joutunut kielenhuoltajien 'tuomittavaksi'. Kallio, Jussi: Virkakielen vinoumaa. Kielikello. 1993. Nro 4, s. 23-25.
9 Nykyisestä ratkaisusta katso toimittaja Pekka Timosen esipuhe s. VII.
10 Toimiston palveleva puhelin päivystää numerossa (90) 701 4991.
11 Taxell, Lars Erik: Lagstiftare och domare några synpunkter på lagmotiv. Edward Andersson et al. (toim.): Juhlajulkaisu Festskrift Curt Olsson 1919 28/9 1989. Helsinki: Lakimiesliiton Kustannus, 1989. S. 390.
12 Pellonpää on nimenomaisesti käsitellyt ratkaisun taustalla olevia kielellisiä sekaannuksia sekä suomenkielisen ja todistusvoimaisen englanninkielisen tekstin eroavuuksia. Pellonpää, Matti: Oikeustapausselostus ihmisoikeuskomitean 7.4.1989 antamasta ratkaisusta Yhdistyneiden Kansakuntien asiakirja CCPR/C/35/D/265/1987/Rev. 1. Lakimies. 1989. S. 1010.
13 Kansainvälisen sopimuksen voimaansaattavassa blankettilaissa sekä sekamuotoisessa voimaansaattamislaissa viittaus kansainväliseen sopimukseen on tullut sekä lain nimekkeeseen että tekstiosaan. Asiasisältöisissä voimaansaattamislaeissa viittaus kansainväliseen sopimukseen saattaa jäädä lain perusteluihin. Perttunen, Juhani et al.: Lainvalmistelijan opas Kansainväliset asiat. Helsinki: oikeusministeriön lainsäädäntöosasto, 1973. S. 7-10, 12 ja 26. Ulkoasiainministeriön lainsäädäntöneuvos Ronald Wrede on tätä kirjoittaessani valmistelemassa uusia ohjeita.
14 Halila, Heikki: Kirja-arvostelu. [Arvosteltu teos: Erkki Ailio ja Lasse Nikkarinen (toim.): Suomen laki I. Helsinki: Suomen Lakimiesliiton Kustannus Oy, 1985.] Lakimies. 1986. S. 170.
15 Oikeusministeriö: Hallituksen esitysten laatimisohjeet. Helsinki: VAPK-Kustannus, 1992. S. 9.
16 Oikeusministeriö: Hallituksen esitysten laatimisohjeet. Helsinki: VAPK-Kustannus, 1992. S. 10.
17 Perttunen, Juhani et al.: Lainvalmistelijan opas Kansainväliset asiat. Helsinki: oikeusministeriön lainsäädäntöosasto, 1973. S. 35.
18 Kiuru, Jarmo: Att motivera och att hänvisa inom juridiken. Ari Koivumaa (red.): Rättslig informationssökning i databaser Juristens nya verktyg. Stockholm: Fritzes, 1994. S. 90-111. (Nordisk Årsbok i Rättsinformatik 1994.)
19 Kauppakaari-yhtymä Oy ei tunnu arvostavan perusteltua kritiikkiä asiantuntijoita ja yhteistyökumppaneita valitessaan.
20 Oikeusinformatiikan instituutti: Suomen laki CD-ROM Kirjoitusvirheet. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1995. [Julkaisematon]
21 Oikeusinformatiikan instituutin nimissä esitetty päinvastainen toteamus ei perustu kysymyksen oikeudelliseen arviointiin. Oikeusinformatiikan instituutti: Suomen laki CD-ROM Kirjoitusvirheet. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1995. S. 3 [Julkaisematon]
22 Tanskan oikeuden osalta tätä mieltä on entinen lehtorikollega ja nykyinen oikeusinformatiikan professori Peter Blume. Blume, Peter: Fra tale til data. København: Akademisk forlag, 1989. S. 318-319.
23 Hidén, Mikael: Säädösvalvonta Suomessa I eduskuntalait. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1974. (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 108.) S. 362-363.
24 KM A 1948:5: Lakikirjakomitean mietintö. Helsinki 1948. (Komiteanmietintö A 1948:5.) S. 14-15.
25 KM A 1948:5 s. 20-22.
26 KM A 1948:5 s. 57.
27 Suomalaisessa oikeusinformatiikassa Kuopus on tutkimuksessaan käyttänyt empiiristä näkökulmaa. Kuopus, Jorma: Hallinnon lainalaisuus ja automatisoitu verohallinto. Helsinki: Lakimiesliiton Kustannus, 1988.
28 Kivivuorella on mielestäni osin perustellusti melko synkkä näkemys suomalaisesta oikeustieteestä. Kivivuori, Antti: Lakien synty ja demokratia. Eero Taivalsaari (toim.): Näennäinen demokratia. Helsinki: Art House Osakeyhtiö, 1991. S. 166 verr. 165: "Talonpoikaisella viisaudella, selkeällä lauseenmuodostuksella ja tieteellisellä rehellisyydellä voitaisiin paljolti korvata tekotiede, joka rypee abstraktioissaan eikä rakasta kritiikin kysyvää katsetta."